Pikaisesti

Nyt, ihan äkkiä, kirjoitan postauksen. Koska tekee mieli tehdä niin. 

Alunperin suunnitelmana oli, että aivan heti koulun jälkeen aloitan venäjän kotitehtävien teon. Ja kuinkas kävikään? Kun koulu loppui, suuntasin alakertaan ruokalaan ja söin myöhäisen lounaan. Noudin viereisestä kahvilasta kupin kahvia ja hörpin sitä jutellen mukavia luokkakaverin kanssa.

Kun viimein pääsin kotimatkalle, sen varrella eksyin pitkästä aikaa kirjastoon. Ihan siinä mielessä, että löytäisin jonkun kevään kirjaseminaariin luettavista kirjoista. Löysinkin yhden, sen ainoan, jonka muistin nimeltä. Lisäksi lähikirjaston hyllyt viekoittelivat ja jäinkin niiden väliin selailemaan neulekirjoja.

Päästyäni kotiin huomasin pari viikkoa vanhan kukkakimpun vetelevän viimeisiään; terälehdet nuupottivat ja vesi oli samean vaaleanvihreää. Pari kukkasta oli painanut ei vain päätänsä, vaan koko vartensa syvään kumarrukseen. Kimpun kauneus ja keltaisuus alkoi olla mennyttä. Otin sen siis hoteisiini. Pätkin varret lyhkäisiksi ja asettelin viimeiset krysanteemit jälkiruokakulhoon. Siinä se pallero nyt sitten koristaa ruokapöytäämme, viimeisillä voimillaan.

Ja tässä minä nyt olen. Kirjoitan blogipostausta kuunnellen  Youtubesta Cuulaksen lauluja. Venäjänkirja odottaa toiveikkaana vuoroaan tuossa vieressä.

Postaus on ehkä sekava, mutta mieleni on iloinen.

<3 Tyyne

Kevyttä

Niin kevyttä, niin suloista on pyöräillä vesisateessa poikki katuvalojen keltaisen valon valaisemien katujen. Kun asfaltti kiiltää märkänä ja pisarat ropisevat takille ja kasvoille ja pyörä kulkee kuin unelma, ja ilma on kosteaa ja raikasta ja syksyntuoksuista. Hengittäminen on helppoa ja olo niin vapaa. Vauhti on niin luja, ettei mikään huoli voi saavuttaa. Kastuminen ei haittaa. 

Syksyn tuntee jokaisella solullaan. Päässä alkavat soida syyslaulujen sanat, ja kämpän pöydällä palaa yksinäinen pieni kynttilä.

On alkanut iltateen ja kynttilöiden aika. 

Puolitetaan huolet

 
On ollut sateisia, harmaita päiviä

ja niitä aurinkoisia päiviä.

Koulupäiviä

 ja toisia päiviä, jolloin unohdetaan kaikki

ja lähdetään pois.

Peikot sillan alla

Taas kerran teimme kesän viimeisen retken

ja tällä kertaa se ei ehkä edes jäänyt viimeiseksi.

Aurinko lämmitti koko päivän,

ja meri tuoksui.

(Rantakivellä istuessani nuuhkin meri-ilmaa ja ajattelin sinua, äiti. Yritin haistella varastoon, sinua varten.)

Meitä oli retkellä viisi nuorta

ja onnellista. 

 
 Saman päivän iltana päädyimme vielä jalkapallokentälle.

Valojen ulottumattomissa näytti niin pimeältä..

Kentällä pojat pallottelivat.

Kentän reunalla me tytöt leikimme

ninjaa

ja kiinalaista tanssia. 

Tänään on maanantai.

Yksi parhaista maanantaista koskaan. 

Lähdimme retkelle, aivan kahdestaan. 

Ei tarvinut lähteä kauaskaan,

sillä teimme löytöretken:

kuljimme vähän matkaa

ja löysimme nuotiopaikan.

Aluksi jatkoimme matkaa sen ohitse

ja vaelsimme metsässä, pitkin kivisiä polkuja

korkeiden puiden keskellä.

Sitten palasimme takaisin

ja kaikesta huolimatta saimme aikaiseksi pienen nuotion.

Edellinen päivä alkoi niin aikaisin ja päättyi niin myöhään, että illan tullen väsymys oli valtava. Ja uupumuksen iskiessä koko voimallaan jää itse aivan voimattomaksi ja tuntee vain, ettei millään jaksa eikä mitenkään riitä. Että aika loppuu kesken ja järki loppuu kesken, ja itsekin loppuu kesken. Eikä enää jaksa.

Ja silloin on niin onnellista se, että viereltä löytyy joku, joka rutistaa lujasti ja kertoo,

että näin tehdään. 

Että sinä teet osan

ja minä teen toisen osan.

Että ei tarvitse yksin jaksaa.

Ja niin me teimme.

Sen tuntee

Syksyn tuntee,

vaikka kulkisi silmät suljettuina.

Sen haistaa;

kostean metsän, kirpeän ilman

ja kylmyys kohmettaa sormet,

kun hanskat ovat jääneet kotiin.

Illat ovat pimeitä, ja pyörän lamppu jää aina

sillä lähtiessä on harvoin pimeää. 

Palatessa useammin.

Asfaltti on taas pilkutettu keltaisilla lehdillä, jotka kahisevat tuulen pyöritellessä niitä.

Sateen sattuessa iloisesti pyörähtelevät lehdet liimautuvat markään asfalttiin.

Ja siihen ne jäävät.

Kun kulkee silmät auki, näkee koivujen kellastuvan, horsmien punertuvan ja pihlajanmarjaterttujen vetävän oksia alas painollaan.

Syksyn keskellä minä opettelen ja suunnittelen.

Opettelen venäjän sanoja ja palmikkoneulontaa, kuvailusääntöjä ja yksin oloa.

Suunnittelen liiman ja pyykinpesuaineen ostoa, kirpputorin penkomista ja kyläilyjä ystävien luona. Suunnittelen askarteluja ja mökkilomia, ruokalistoja ja opiskelijakortin tarran uusimista. Odotan ja unelmoin. Lasken viikkoja, lasken päiviä ja kulutan aikaa tunti kerrallaan.

Myöhään eilen illalla luin blogitekstin, joka kosketti. Linkki siihen on tässä.

Tekstin kirjoittaja on minulle rakas ystävä.

En luultavasti muista kertoa sitä hänelle useinkaan, mutta iloitsen aina nähdessäni hänet.

Hän on yksi lämpimimmistä ja viisaimmista ihmisistä, jonka tunnen.

Kirjoitan tätä postausta luetteloinnin perusteiden tunnilla. Tarkkaavaisuuteni tunnin aihetta kohtaan ei ole kovin korkealla. 

Korjatakseni asian päätän postauksen tähän.

<3

Tyyne

Kun on sanat hukassa

Kun on sanat hukassa

ei löydä oikeita sanoja, ei oikeaa mieltä.

Asiaa olisi.

Voisi kertoa paluusta kaupunkiin,

lämpimistä päivistä,

viilenevistä illoista,

kesän viimeisistä hetkistä.

Koulun alusta,

ensimmäisestä venäjän sanakokeesta,

rantalentiksesta lämpimällä hiekalla.

Ja siitä, miten tuntien pelaamisen jälkeen hiekka viilenee

ja alkaa hiertää paljaita jalkoja

ja väsymys voittaa

eikä pallo enää lennä.

Voisi kertoa lyhyistä koulupäivistä,

hyppytunneista, joilla tavataan ystäviä,

vierailuista sairaalan lastenosastolle.

Siitä pikkuisesta, jonka elämän ensimmäinen viikko

mahtui sairaalan seinien sisäpuolelle,

ja äidistä, jonka aika kävi pitkäksi

samojen seinien sisällä.

Voisi kertoa ikävästä.

Kun on koko pitkän kesän ajan

nähnyt toista joka päivä.

Ja sitten ei enää näe, aivan yhtäkkiä.

Lakkaa näkemästä.

Kun toinen lähtee,

ja toinen jää.

Silloin yllättää ikävä.

Päivät täytetään kaikella muulla.

Kyläilyillä, kotitöillä, askartelulla,

kirjoilla, venäjän sanoilla, lentopallolla.

Ja siltikin aikaa on liikaa.