Viikonloppuna oli kotikotonani pikkuveljen rippijuhlat. Ja koska mies oli viikonlopun töissä, otin vauvan mukaani ja lähdin sinne muulla kyydillä. Muu kyyti lähti jo torstaina, joten olin vauvan kanssa kahdestaan reissussa koko pitkän viikonlopun.
Tietenkin vauvalle riitti hoitajia, seuranpitäjiä ja leikkikavereita yllin kyllin.
Mutta kun vauva tekee hampaita, sekoittaa rytmin, tulee leikitetyksi mummujen, tätien, enojen ja papan taholta sekä ikävöi isää, sekin väsyy.
Siihen kun lisätään juhlien valmisteluissa pari (omastakin syystä) liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa, tulee sunnuntaina kotiin väsyneen vauvan lisäksi väsynyt äiti.
Väsyneenä äiti ei jaksa ajatella hyvää, vaan ottaa itseensä ja käpertyy kyyneliin, on väärinymmärretty ja kovin yksin. Kun maanantaikaan ei tahdo tuoda helpotusta, on äidillä vapaaillan paikka.
Parin viestin jälkeen vapaailta on järjestynyt. Vauvan isä lupaa heti, ja äidin ystävälle yhteinen ilta sopii mainiosti. Ja niin sitä mennään! Heti mieli kevenee, jaksaa toimia iloisena, jaksaa sopia asioita. Kun vain tietää, että kohta saa hetken hengähtää.
Ja kesäisen Kaupungin ilma on raikas ja tuulinen, aurinkoinen ja lämmin. Kiivetään kahvilaan, ihmetellään maisemaa, parannetaan maailmaa. Kuljeskellaan puistoissa, ihaillaan luontoa, kertoillaan juttuja ja muistellaan menneitä. Aurinko lämmittää ja silkka vapaus saa hymyilemään.
Ilta päättyy huoltoaseman hampurilaisaterian ja Islannista haaveilun äärelle. Kotiin saapuu mieleltään keventynyt ja ajatuksensa tuulettanut äiti.
Vaikka onkin taas myöhä, löydän itseni kirjoittamasta tätä. Itsetutkiskelun paikka: kuinka suuri yhteys on luonnossa kuljeskelun ja ympäristön rauhallisen tarkkailun sekä kirjoitusinnon välillä?
Voisi nimittäin luulla, että suuri.
