No kerrassaan! Niin vain on aika vierähtänyt viime kerrasta. Taas kerran kuitenkin kevätaurinko on sulattanut kohmeisen pään ja saanut aikaan halun kirjoittaa - edes vähän. Ja kuvata, tällä kertaa kotia, joka tuntuu kevään valossa niin raikkaalta ja ihanalta. Ympäri tätä asuntoa on paljon pieniä asioita, joista pidän niin paljon, ja juuri ne asiat tahdon jakaa väläyksenkaltaisina kaikelle maailmalle. "Kaikki maailma" on tietenkin valtavaa liioittelua ottaen huomioon olettamukseni blogin lukijakunnan koosta, mutta periaatteessa kuka vain voisi eksyä silmäilemään juuri tätä merkintää.
Poika, joka ei ole enää ollenkaan pieni vauva, on muuttanut omaan huoneeseen. Lähes kaikki lelutkin on saatu siirrettyä sinne. Tietenkään ne eivät äidin tarkoissa järjestyksissä pysy, vaan teepannuja, autoja, lehmiä ja palikoita löytyy edelleen milloin mistäkin.
Makuuhuoneen seinällä, "vauvanurkkauksessa" josta poika juuri muutti pois, turkoosi pupu odottaa jo seuraavaa pikkuista seurakseen.
Itselläni on tietenkin vankka käsitys siitä, miltä kahvinkeittonurkan tulisi näyttää. Käsitystäni kuitenkin horjutetaan päivittäin ruisleivänmuruilla, juustohöylällä ja kahvitahroilla. Ja elämä jatkuu.
Vaaleansininen, kultakoukeroin koristeltu kirjasarja on aarre kirpputorilta: Topeliuksen Välskärin kertomuksia, painos vuodelta 1923.
Paperityttö seisoo kirjahyllyn päällä lukemassa. Joitakin paperiaskarteluja on tullut tehtyä, mutta tämä on oma ylpeydenaiheeni.
Kun opiskelut saatiin päätökseen, oli vihdoin aikaa lukea. Niin luulin. Siinä niitä nyt odottaa, että muistaisin tarttua kirjaan.
No, on niistä pari jo luettukin.
Uusinta uutta kodissamme on kirpparilta ostettu eteisen matto. Liian vaaleanpunainenko? Ei minusta. Aatulta ei kysytä. Tai kysyttiin, mutta sain vakuutettua, että lattialla se näyttäisi enimmäkseen vaaleanruskealta. Ja lampunvalossa ehkä näyttääkin, mutta päivänvalo raikastaa vaaleanpunaisen ja pidän siitä itsekin enemmän kuin osasin kuvitellakaan!
Taas kerran olen siis kiintynyt asuntoon. Asunto ei ole pelkkä asunto, vaan koti kaikkine kauneuksineen ja kauheuksineen. Niitäkin nimittäin riittää: pieni, lattiakaivoton vessa, liian syvät ja liian korkealla - tai liian matalalla! - sijaitsevat kaapit, keittiön vähäinen pöytätila, pesuhuoneen palanut loisteputki (kuka senkin vaihtaa), sotkuinen vaatehuone... Mutta kaikkinensa nekin ovat osa tätä kotia.
Lähiössä tapahtuva muutoksen myllerrys saa minut pysymään sisällä tiukemmin kuin olisi tarpeen. Tien varresta on kaadettu puita, kadulla tehdään vesijohtotöitä, kauppamatka on kaksinkertaistunut katkaistun tien vuoksi ja viereinen niin kaunis mäntymetsikkö on raadeltu. Ja sen metsikön poikki pitäisi nyt kevein mielin kulkea kauppaan, vaikka jokainen kaadettu puu ja lähistöllä möyryävä työkone muistuttaa väistämättömästä: meidänkin kotitalomme joutuu lähtemään muutoksen tieltä. Siihen tosin kuluu vielä aikaa, kenties parikin vuotta. Ja vaikka tarkoituksena onkin jonain päivänä etsiä uusi koti, mieltä varjostaa tieto siitä, että ellemme lähde itse ensin, jonain päivänä lähdöstä tulee pakko.
Näitä mietteitä pyörittelen nykyään lähes päivittäin. Rakastan kotiamme enkä tahtoisi jättää sitä. Samalla tiedän, että se on välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin.
Ehkä kirjoitan taas.
<3 Tyyne
