Ruusut ja risut

Pöydällä on maljakossa kukkakimppu. Ruusuja ja gerbera ja jotain violetteja ja jotain vihreitä ja valkoisia, ja sitten niitä täytekasveja mitä aina tungetaan mukaan.
Kaunis. 
Se on syntymäpäiväkukkakimppu. Ei minun syntymäpäiväni, vaan erään toisen. Nyt se on täällä. Sitten kun se kuihtuu, hankin luultavasti uuden. Ja sitten uuden. 
Kukat kaunistavat.. 
Ja mulperipuun tuoksuinen kynttilä, ja seitsemän pikkuista tuikkua. Kuusi sen mulperintuoksuisen ympärillä ja yksi lyhdyssä kaikkien yläpuolella. Ja jouluvalot, yksinkertaiset lämpimän väriset valot, jotka eivät häiritse kynttilöiden tuomaa tunnelmaa. Kaapin ovessa riippuu nuoresta iästään huolimatta paljon kokenut joulutähti. Paperinen viritelmä, jossa on kynttilähehku valon lähteenä. Sekään ei ole liian kirkas.
Päivät on lyhyitä ja silti niin pitkiä. Koulussa ollaan ikuisuuksia joka ikinen arkipäivä. Siltä ainakin tuntuu. Päivänvalon näkee vain ikkunalasien läpi. Aamulla kouluun pyöräillessä on hämärää. Iltapäivällä koulusta palatessa on hämärää. Kohta hämärä muuttuu pimeäksi, eikä aurinkoa tietäisi olevan olemassakaan, ellei siitä sattuisi joskus vahingossa näkemään pilkahduksia valoläikkinä koulun tiiliseinissä.
Sellaista on marraskuussa. 
Pimeää, kun ei ole edes lunta.
Välillä sitä miettii, miten jaksaa TAAS yhden ikuisuuspäivän. 
Ja sitten kuitenkin jaksaa, eikä se ole edes vaikeaa. Kaikki on loppujen lopuksi niin yksinkertaista, tai ei nyt ihan kaikki, mutta pääosin kuitenkin. 
Jos ei ajattele liian syvältä, tai liian alakuloisesti. Pimeydestä huolimatta jostain kuitenkin löytää valoa ja elämää. Mitä sitä tekisi ilman kynttilöitä?

Silti se lumi olisi ihan jees.

Tyyne.