Tänään töissä ollessani satuin vilkaisemaan kaukana korkealla katonrajassa oleviin ikkunoihin ja näin, miten ulkona paistoi aurinko. Näin miten valo kultasi ikkunasta näkyvät männynoksat ja halusin heti paikalla ulos hengittämään pakkasilmaa ja katsomaan silmät sirrillä aurinkoon. Mutta työt on töitä ja töistä ei livistetä ulos ihan noin vain, ei kun pullapitkot odottavat letittäjäänsä ja vaniljaunelmapullat kreeminpursottajaa.
Kuitenkin näin todisteen siitä, että aurinko on vielä olemassa. Se riitti, ja sain hirvittävän ison annoksen energiaa ja hyvää mieltä, ja totesin, että taidan olla vähän kuin äitini: toimin aurinkoenergialla.
Kun sitten pääsimme töistä ulos, aurinko oli jo laskenut niin alas, ettei sitä näkynyt. Ei kuitenkaan ollut vielä pimeää. Kaverit valittivat kylmää, mutta minä en tainnut tuntea sitä ollenkaan. Kävelin pysäkiltä pitemmän kautta kämpille, ihan vain nauttiakseni valosta ja kirpeästä ilmasta ja kaikesta vain.
Ja kämpillä sain olla ja lukea ja syödä ruisleipää.
Illalla seurojen jälkeen kaveriporukalla mentiin Hannan luo, ja näin pitkästä aikaa pikkuista kummipoikaa, joka kasvaa vain koko ajan isommaksi ja ei kohta ole ollenkaan pieni enää, mutta onneksi vielä jonkin aikaa.
Siellä porukassa meidän seassa on jo kaksi vauvaa. Kaksi pikkuista poikaa, jotka ovat suuren osan aikaa valokeilassa, huomion keskipisteenä. Aina on jollain vauva sylissä. Aina löytyy sylittäjä pienelle, jos ei isä tai äiti, niin joku muu. Aina on joku.
Nuoret, tuoreet vanhemmat saa apua ja tukea ystäviltä.
Sellaista se on :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti