Puuskia

'Syksyisen tuulen soivan nyt kuulen, kuu loistaa taivaallaan.'

Kuu loistaa poissaolollaan ja syksyinen tuuli ulisee ja humisee ja paiskoo vesipisaroita ikkunaan niin, että ropina saa sateen kuulostamaan kolme kertaa kovemmalta kuin se todellisuudessa onkaan. Tänään Kaupungissa satoi lunta. On syyskuun loppu, ja ennustettu lumi tosiaan tuli tännekin, mutta lämpötilan pysyessä plussan puolella tuulenpaiskomat lumihiutaleet eivät jääneet maahan lumena vaan sulivat saman tien. Ja mitä pitemmälle päivä on kulunut, sitä vetisempää ulkona on. Sitä pysyy ihan mielellään sisällä lämpimässä kämpässä villapaita päällä ja villasukat jalassa.

Eilen oli vielä kuivaa. SIlloinkin tuuli, lujaa ja kylmästi. Muistan katselleeni keittiön ikkunasta tuulta pyörittämässä kuivia lehtiä, juuri niin kauniisti kuin vain syystuuli voi. Pyöräilin entisillä seuduilla ja ihastelin jälleen vaahteranlehtiä, joita oli kasautunut katukiveysten kulmiin. Sattuneesta syystä päädyin sitten niinkin kauas kuin Mörön luokse. Se oli saanut punaiset kulmakarvat sitten viimenäkemän. 

Tuulen lisäksi puuskina olen kulkenut minäkin. Eilinen aikomus 'teen ehkä koulujuttuja' muuttui imuroinniksi, marjasopaksi ja mustikkapiirakaksi. Ja kerran aikaisemmin puuska sai Tyynen etsimään netistä sanomalehtipaperibiojätepussin taitteluohjeet ja taittelemaan kyseisen luksustuotteen koristamaan roskakaappia ja parantamaan maailmaa. Olenkin tässä sitten pyöritellyt päässäni kysymystä, miten saisin kaiken tällaisen energian kanavoitua niihin koulujuttuihin kaiken muun sijaan. Vastausta en ole löytänyt (enkä ehkä etsinytkään). Tänään suuntasimme tutustumiskäynnille yliopiston kirjastoon. Sain todeta yliopiston olevan jäätävän valtava laitos, jonne en kyllä uskaltaisi yksin lähteä seikkailemaan. Kirjasto Pegasus sen sijaan oli turvallisen kirjastomainen. Sen sisältämä vapaakappalekokoelma teki minuun vaikutuksen, ja tämän postauksen hyllynvälikuvat ovatkin peräisin juuri sieltä. 

Voin kertoa, että vapaakappaleita on kyseisessä kirjastossa yli 20 hyllykilometriä. Varastotilassa tuoksui niin kirjalle, että olin jäädä sinne asumaan. En uskaltanut.

Vaikka nyt onkin kylmää ja märkää ja lisäksi vielä pimeääkin, ei ole havaittavissa mielialan laskua. Sen sijaan minut saa erittäin iloiseksi ajatus lyhyestä viikosta: huomenna on jo torstai, ja torstain jälkeen tulee perjantai, jolloin hyppään bussiin ja suuntaan kulkuni Pattijoelle. Tiedossa on siis toinen perättäinen loma-Aatu-viikonloppu. Luksusta on se!

Mehtään

ps. Nämä kuvat on kaikki Aatun ottamia. Ei yhtään minun.

Kotona

Reppureissaaja odottamassa kyytiä kotiin.

Repussa kaikkea, mitä voi tarvia: lenkkarit ja tuulihousut Pientä karhunkierrosta varten, läppäri mahdollista opiskelua (tai bloginpäivitystä) silmälläpitäen, synttärilahja mummulta pikkuveljelle, nenäsuihke siltä varalta että nuha yllättää (toivottavasti ei yllätä), lompakossa kyytirahaa harmaan Skodan kuskille, Jaffa-kantinen A5-kokoinen muistiinpanovihko (jos yllättäen iskeekin halu lukea kirjallisuuden historian muistiinpanoja) ja huulirasva. 

Muunmuassa näitä. 

Meidän piano on sitten hyvä!
Sillä on mukava soittaa. Ja sen ääni on mielestäni kaunis. Tai on se kyllä vähän epävireessä tällä hetkellä, se piano. Mutta muuten kyllä aivan hyvä! Ei auta väittää vastaan!


Koiratyynynliina on kummitädin tekemä. Sain sen lahjaksi kauan, kauan sitten.


Tänä viikonloppuna ei tarvitse kaivata ja ikävöidä. Siitä olen kyllä onnellinen.
Voi vaikka soittaa ja laulaa yhdessä, ja lähteä Pienelle karhunkierrokselle. Jospa ei ihan hirveästi sataisi huomenna. Vähän voi sataa, ei me olla sokerista tehtyjä.

Miksi

 Miksi kynnet kasvavat niin nopeasti?

Kauden vihannekset

Irtonamuja ja AB-piimää, WhatsApp, porkkanat Mummun kasvimaalta ja täysi pakastimellinen vitamiineja talven varalle.
Piimä valitettavasti loppui juuri äsken, ja vasta koukkuunjäänyt piimäaddikti pohtii, miten selviää huomisaamusta ilman aamupiimäänsä. Tosin huomionarvoisena asiana mainittakoon, että olen juuri elänyt kokonaiset kaksi päivää ilman kyseistä nautintoainetta, joten ehkä aamusta selvitään kunnialla. Näin uskoisin.
Irtonamuja katosi juuri puoli pussillista (en kerro minkäkokoinen pussi, älkää luulkokaan) parempiin suihin. Loput laitettiin varmaan talteen odottamaan seuraavaa kertaa. 
Varmassa tallessa (eri talle kuin edellinen) on myös talven vitamiinit: marjoina pakkasessa. On puolukoita, mustikoita, punaherukoita ja mansikoita. Saapa nähdä, mitä kaikkea hyvää niistä vielä kehkeytyy yhä pimenevien ja kylmenevien iltojen piristeeksi.
 
Tässä esittäytyy Tyyne Takinkääntäjä.
Monta monituista kertaa olen puhunut WhatsAppin turmiollisuudesta ja haittapuolista. En täällä blogissa tosin, mutta muuten. No, periaatteessa olen edelleen samaa mieltä. Mutta puhelimessani kuitenkin on kyseinen sovellus. Ja siitä on HYÖTYÄ. Ihan totta. Puhelinlasku nimittäin pysyy järjellisissä rajoissa, kun se järjetön määrä viestejä lähetetään wapissa eikä normitekstareina. 
Että saa osoittaa syyttävällä sormella: tuossa se takinkääntäjä. 
Tai no. 
Ei ehkä.

(ei-niin-oleellisia muistiinpanoja julkaisutuotannon tunnilta)

Viime viikko kului yllättävän nopeasti. Ja yllättävää kyllä, yllättävän tiukasti opintojen (!) parissa (muka, mitä ihmettä?!) Olen siis suorastaan yllättynyt. Kuten huomata saattaa. 
Aktiivisena henkilönä harrastin myöskin seuraelämää eli kävin maanantai-iltana Haapasen kämpällä nauramassa tyttöjen kanssa ja tiistai-iltana Hannan tykönä parantamassa maailmaa. Keskiviikkona oli tietenkin keskiviikkoseurat ja sen jälkeen sain viettää illan mitä mahtavimpien ranualaislikkojen seurassa. 
Tiistaina pääsin taas uimaan. Altaassa oli ihmeen tyhjää ja sain uiskennella melko pitkään ainoana sillä radalla. Huomasin, miten hyvä oli uida ilman paineita kenestäkään, joka saattaisi tulla ja ohittaa, tai jonka perässä joutuisin uimaan, tai joka polskuttelisi minun perässäni. Mietin (no en nyt ihan tosissani), kuinka paljon maksaisi vuokrata kokonainen rata yksityiskäyttöön (varmaan paljon!)

Vaatimaton teekupponen

Mustikkanyhtöpulla

Haaveiluvessapaperi <3

  
Mummun luona nukuin vanhassa tutussa sängyssä vanhalla tutulla Lennol-tyynyllä. Siitä ei valitettavasti nyt ole kuvaa. Tyynystä siis. Kun tavallisesti on voinut olla. Mutta on maininta kuitenkin!

Nyt on sunnuntai-ilta ja perjantaihin ei ole täyttä viittä päivääkään. Jospa sitä saisi tulevan viikon kulutettua yhtä hyvin kuin edellisenkin: nopeasti ja samalla hyödyllisesti.

 Esimerkki siitä, miten yksi asia johtaa väistämättä toiseen: porraskäytävästä karkkipussiin, ei kun siis -kauppaan.

Ja se WhatsApp vielä. Ilman sitä en luultavasti tietäisi, että rakas hyljätty lemmikkini harrastaa nykyään jääkiekkoa. 
Eikä se sitä paitsi ole ihan kokonaan hyljätty, muistan kyllä kysellä onko siitä huolehdittu. 

 

Nyt nukkumaan.

 <3 Tyyne 

Luumuja ja Jussi Vares

Tässä taannoin bongasin erään oikein mielenkiintoisen reseptin Kinuskikissalta. Torstaina aloin toteuttaa suunnitelmaa Luumu ja pyöräilin pää kolmantena jalkana ostamaan kymmenen luumua ja kondensoitua maitoa. Suunnitelma sai pikkuisen mutkan, kun kauppa ei myynytkään minulle edellämainittua maitotuotetta valmiiksi karamellisoituna kuten joku toinen kauppa oli tehnyt Kinuskikissalle. Tyynen täytyi siis tyytyä karamellisoimattomaan vaihtoehtoon ja hoitaa kyseinen tehtävä omin pikku kätösin, toisin sanottuna kattiloin. Purtilo siis upotettiin muutamaksi tunniksi kiehuvaan veteen. Siinä sitä sitten istuttiin ja odotettiin tuntitolkulla ilman, että paikalle ilmestyneet ystävät saivat palastakaan luumutorttusesta. Iltamyöhällä yhdeksän jälkeen alkoi sitten varsinainen leipominen, joka hoitui (tietty) käden käänteessä ilman komplikaatioita. Luumut pilkottiin (tosi terävällä, tosi ihanalla lahjaksi saadulla) Viktorinox-veitsellä. Kuten kuvasta näkyy (oho, ei näy että on Viktorinox, onneksi kerroin). Paistamisen jälkeen torttunen oli valmis. Tai torttuset, sillä jaoin taikinan & muun kahteen vuokaan. Käytännöllisyyden vuoksi tietenkin. Ja oli hyvää! Erittäin! Luumu tuoksuu niin hyvälle. Ja maistuu. Oi.
Perjantaiaamu valkeni kauniina ja kirkkaana. Koulupäivä oli katkonainen ja auttamattomasti liian lyhyt. Koulun jälkeistä ja iltaa edeltävää aikaa oli loputtoman paljon liikaa, ja tunnit matelivat. Onneksi koulusta tarttui mukaan edes jotain hyödyllistä, nimittäin Reijo Mäen Vares-sarjan Nuoruustango. Sitä sitten yritin lueskella, samalla yrittäen erittäin kuumeisesti olla katsomatta kelloa siinä toivossa, että aika kulkisi huomaamatta nopeampaa. Turha toivo. Onneksi kellon viisarit kuitenkin liikkuivat, ja hitaasti mutta varmasti ilta sitten koitti ja ovikellon soidessa oven takaa löytyi juuri oikea ihminen. Miten kummasti yksi luja (ja pitkä) rutistus voikin häivyttää useamman tunnin levottomuuden ja hermostuneisuuden. Niin että sitten on ihan rauhallinen ja tyyni. Ja onnellinen. On se ihmeellistä.
Eilen lauantaina saimme sitten juhlia Aatun siskon häitä. Pikkutytöt lauloivat laulunsa niin sievästi, kakku oli niin hyvää ja päivä oli vain niin kaunis. Illalla, kun kuu ei loistanut, jonkin Pattijokisen sillan kaiteeseen nojaili pari varsin onnellista ihmislasta.
Nyt on sitten sunnuntai ja toinen onnellisista on lähetetty taas pariksi viikoksi valtion palvelukseen. Toinen istuu kämppä-kodissaan yrittäen kovasti olla opiskelija ja bloginkirjoittaja, ja varmaan vähän kaikkea muutakin, mitä elämässä tarvitsee olla kun on nuori. 
Lakanapyykki odottaa kuivumaan ripustamista.
Ulos katsoessa Tove Janssonin Syyslaulun sanat pyörähtävät päähän soimaan. 
Onkohan Mummu kotona ensiviikonloppuna?