Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa kuvia
kun jaksan postata niitäkin. 

Edellisen puhelimeni eli vanhan uskollisen Supernovan kanssa kuvien kanssa puuhailu oli vaivatonta: otin kuvan, lähetin sen bluetoothilla koneelle ja latasin bloggeriin. Yksinkertaista.

Uudempi vekotin sen sijaan ei halua toimia helposti. Milloin tahansa se päättää, että jokin kuva kerta kaikkiaan on väärin päin, ja vaikka kuva näyttäisi tietokoneen kansiossa olevan aivan oikein, bloggeriin päätyessään kuva on keikahtanut kyljelleen eikä suostu kääntymään. Siksi kuvapostailu on valitettavan paljon harvemmassa nykyään.

Nyt kuitenkin jaksoin. 
Tämä postaus sisältää sekalaisen pläjäyksen kuvia toukokuun lopusta ihan eiliseen saakka.

Alkaa.

Illan juttuna oli pikkuveljen lainaama Roald Dahlin lastenkirjaan perustuva elokuva Jali ja suklaatehdas. Kesken kaiken oli aivan pakko rynnätä kauppaan juuri ennen sulkemisaikaa ja hankkia suklaata. Kuvassa kolme ihmisen ostokset. Kaikkea ei syöty yhden illan aikana.

 Nämä mukit kuuluvat viidelle tytölle. Neljässä on kahvia, kahdessa mehua. 

Toukokuun viimeisellä viikolla, ihan tavallisen tuntuisena tiistaipäivänä ovikello soi. Oven takana olivat maailman parhaimmat yllätysvieraat, jotka ilahduttivat kaikkien päivää, itsenäkin. Myös yllättäjät yllättyivät löytäessään talosta myös minut.

Yllätysvieraiden kanssa päädyimme Rukan huipulle.  

Huipulla ei tuullut. Aurinko paistoi, rinteet olivat jyrkkiä ja maisemat huikeita. Pikkukuovin varoitushuudot kaikuivat kallioilla. Näkymien ihailu sai unelmoimaan tulevista retkistä. 

Aikaisemmassa postauksessa mainitsin kinkkusarvien paistamisesta.Siinä niitä on korillinen. Kihlajaisia varten. Aikoja sitten pistelty parempiin suihin.

Viime viikolla tuntui, että ei ehdi tehdä mitään. Viikko oli täynnä hääjärjestelyjä, ja Aatulla oli iltavuoro. Keksinleipomiskuva on maanantailta. Samaisena maanantaina olin kuitenkin illalla jo Kaupungissa. Tiistaipäivä meni uusia kenkiä etsiskellessä, kunnes ne löytyivät ja kävimme isän ja pikkusiskon kanssa mutkan Pattijoella noutamassa kylmälaukullisen naudanjauhelihaa. Hyvässä säilössä ne kyllä sielläkin olivat, mutta paikkakunta oli kolmisensataa kilometriä väärässä suunnassa ottaen huomioon sen, että lihoista tehtiin lauantaina lihamureke hääjuhliin.

Miniloma Kaupungissa oli lähestulkoon unelmien täyttymys. Omalta kämpältä löytyi kaikki. Pihlajat talon edessä ovat nyt jo varmaan puhjenneet kukkaan. Kaupungin kesä ei vieläkään osunut kohdalleni; taas olen täällä, toisella puolen Suomea.

Keskiviikkoiltana särjimme morsiamen tarkkaan suunnitellun aikataulun. Lukujärjestykseen merkityn ohjelmien askartelun sijaan tapahtuikin neidonryöstö. (Mari, älä unohda huovuttaa!)

Torstai ja kahdeksankymmentä ohjelmalehtistä. Ruskeaa kartonkia, vihertävää helmiäishohteista paperia, karkeaa juuttinarua ja melko kasa kopiopaperia.

Torstai ja sataviisikymmentä oranssia servettiä. Taiteltuna tuskalliseen muodostelmaan. Lauantaiaamuna seurakuntatalon pöydällä loistivat kirkkaana kaikki servetintaittelijoiden huokaukset, taitos taitokselta. 

Kyllä se näytti kauniilta.

 

Koitti sitten se lauantaiaamukin. Kun olin aikani kipitellyt hollannikkailla paikasta toiseen, vedin lopultakin jalkaani punaiset Even&Oddit. Ne jalassa hoipuin lopun päivää, kunnes hääjuhla oli ohitse ja alkoi loppumattomalta tuntuva siivous ja kaiken tavaran pois kuskaaminen. Erittäin väsynyt kaaso käpertyi loppuillaksi kultansa kainaloon seuraamaan Hercule Poirotin pienten harmaiden solujen liikehdintää. 

Morsian.

Rakkaasta siskostani tuli parissa minuutissa rouva. Häitä edeltäneen stressikimpun sijaan kirkon ovesta asteli ulos onnellisesti hymyilevä rouvashenkilö aviomiehensä käsipuolessa.

Se hymy tarttui, ja hetkessä unohtuivat lautasliinojen taitokset ja huonosti nukutut yöt. 

Sellaista on onni ja ilo.

Sitten tuli sunnuntai. Kodin jääkaapit pursuilivat jäljelle jääneitä kakkuja ja pakastimeen ei pullakranssien ja tiikerikakkujen lisäksi mahdu mitään. Muutamat häävieraat pysähtyivät meillä matkallaan kohti kotejaan. Kun huhu kertoi serkkupojan popsineen häiden jälkeen iltapalaksi vielä yhdeksän grillinakkia, muistui mieleen jääkaappiin piilotettu makkarapaketti. Hetkessä syntyi ajatus retkestä, ja yhtä nopeasti se sai hyväksynnän. 

Ja niin lähdettiin. Ihan kahdestaan. Pyörän selässä matka taittui nopeasti, vaikkakin pientä harhailua metsässä kyllä esiintyi. Määränpäänä oleva kota sijaitsi niin ikään vaaran huipulla, joten loppumatka suoritettiin taluttaen pyöriä ylös rinnettä. Reitti on merkitty pyöräilyreitiksi, mutta ihmettelen kyllä millaiset polkulihakset on henkilöllä, joka pystyy tuosta vain polkaisemaan vaaran rinnettä ylös. Meidän lihaksilla ei pystynyt (en edes yritä väittää olevani atleetti! xD )

Kotaan saatiin nopeasti tulet, ja siinä sitten paistuivat niin makkarat kuin vaahtokarkitkin. Aurinko paistoi ja tuuli ulisi.

Matka rinnettä alas oli huomattavasti vaivattomampi. Painovoima ja vauhdin hurma siivittivät matkaa, ja takaisin pikitiellä oltiin nopeammin kuin kuvittelimmekaan. 

Tänään on taas satanut. Sade on saanut jopa meidän pihanurmemme vihertämään, ja se on jo paljon. 

Nyt on oikeasti yö. Yllätten postauksen kirjoittaminen ja muu säätö on kestänyt taas yli tunnin. Tällä kertaa lopetan siis tähän. 

<3 Tyyne

Ps. Olen lähes kokonaan lopettanut kaiken ylimääräisen odottamisen. Tällä kertaa ainoa odotuksen kohteeni on tämän viikon torstai, sillä silloin on luvassa mukavia asioita.