Tiskin takaa kirjoitettua

Yhtäkkinen ikävä. Niin se vain iskee, kesken työpäivän. Niin voimakkaana että aiheuttaa pakon kirjoittaa. Ja kirjaston hiljaisessa palvelutiskissä ikävän ainoaksi purkautumiskanavaksi löytyy tämä.
Tuli suviseuraikävä. 
Tokihan olen kuluttanut tämän päivän hiljaisia hetkiä selaillen suvisten sivuja, tulostanut itselleni kartan ja vilkuillut kesäseuraradion ohjelmaa. Niiden mukana löysin vihdoin ja viimein, kaksi päivää ennen lähtöpäivää itsestäni ikävän sinne. Seurakentälle.
Aiemmin on koko kesä kulunut oikeastaan tajuamatta ajan kulumista. Niin vain juhannuskin tuli ja meni. On suviseuraviikko. Eikä se oikein tuntunut uppoavan tajuntaan. 

Ja nyt, kun upposi, toi mukanaan lähdön odotuksen ja innostuksen. 

Aiemmin oli vain irtonaisia huolia. Montako kertaa yössä pitää kömpiä asuntoautosta ulos ja vessaan? Kuinka nopeasti jaksaa kävellä paikasta toiseen? Ja kuinka paljon vettä muistaa juoda? 

Useimmiten tuo irtonaisten huolien aiheuttaja tuo myllertäessään enimmäkseen rakkautta. Ja ihmetystä, lähes epäuskoa. Monesti onnellisuutta, huvittuneisuutta ja kummallisia kysymyksiä. 
Pikkuinen ihme sisälläni kasvaa
ja niin kasvan minäkin.

Eteen on tullut monta kertaa onnellisuuden hetkiä, joista on mieleen piirtynyt lauseita blogia varten. Tänne asti niitä en kuitenkaan ole onnistunut kirjailemaan. Aina on unohtunut, jäänyt taka-alalle.

Niistä onnen hetkistä voin kuitenkin kertoa; eivät niiden muistot ole vielä haalistuneet.

Oli sateinen lauantai, josta tuli matonpesupäivä. Mäntysuopa tuoksui, kylmä vesi lirisi, mankeli puristi pois ylimääräiset vedet ja sääsket parveilivat ympärillä. Matonpesusta lähtiessä itse olin märempi kuin matot. Parin kuivauspäivän jälkeen sain puhtaalle lattialle puhtaat matot, jotka tuntuivat paljaissa varpaissa ihanilta ja pehmeiltä. 

Pikkuserkun lakkiasjuhliin saapui vieraaksi myös meidän Mari
ja tietenkin Otto-poika. Tädin oikeudella ryöväsin vauvan itselleni, juttelin sen kanssa ja haistelin sen vauvantuoksua. Harvassa ovat ne kerrat kun saan tätiyttäni toteuttaa, mutta silloin kun saan, teen niin.

Onnen hetkiä tulee töissäkin: pieniä onnistumisia, kun löytää asiakkaalle kysytyn kirjan, kun muistaa vihdoinkin kesäaukioloajat, kun osaa kerrankin järkevästi selittää itsepalveluvarausten noudon
ja kun se kirja, minkä on ihan itse nostanut näytille, lähtee asiakkaan mukaan.

Kirjojen liikkuessa ympärillä tulee kiinnostuneeksi monesta. Omalle varauslistalle päätyy niin mekonompelukirjoja kuin Harry Potter -leffakirjojakin. Työpäivän aikana mukaan tarttuu niin Heli Laaksosen pakinoita kuin Tatu ja Patu -kirjojakin. 

Kirjastossa ollessa kiinnostuu kaikesta. Ihan vasta selailin puutarhan perustamisen opaskirjaa. Ilman mitään aikomusta perustaa puutarhaa tietenkin, mutta kun kirja oli niin mielenkiintoisen näköinen.

Keskiviikkoinen iltapäivä joutuu. Asiakkaita pyörii ympärillä harvakseltaan, ja illasta on tulossa pitkä. Niin kuin iltavuoroista yleensä. 
Ainoana harmin aiheena on se, että kuulokkeet jäivät kotiin enkä siis voi aloittaa seuraradion kuuntelua jo kotimatkalla.

Näin tällä kertaa. Terveiseni kirjastosta.

<3 Tyyne 

Paluu kirjastoon

Nopeasti vierähtävät viikot, pitkäksi venyvät välit kirjoitusten välillä. Ja kuitenkin kirjoitettavaa olisi; miksi siis ei muka löydy aikaa sille?

Lomaviikot, ne kaksi ja puoli, kuluivat tekemättä juuri mitään. Lähinnä katselin lehtien kasvua puissa. Jäätelöä syöden. Välillä säät suosivat, toisinaan eivät. Löysin itsestäni jälleen sen hahmon, joka pitää juoksemisesta, ja niinpä juoksin. Muutama lenkki tuli tehtyä läheisessä metsässä, keväisen auringon lämmittäessä ja metsän tuoksuessa niin metsältä.
Lenkkipolkujen varrella ihailin ketunleivän kukkia, kuuntelin lintujen taukoamatonta viserrystä ja ihmettelin päivä päivältä suurempia lehtiä puissa. Haistelin ilmaa, joka tuoksui vihreille kasveille.

Jälleen kerran totesin heikkouteni: polut. Pienet polut ja suuret polut. Kunhan vain matkan varrella sattuu tiestä poikkeamaan polku, vetää se minua puoleensa. Toisinaan ei rohkeus riitä vieraalle polulle lähtemiseen, toisinaan taas polku imaisee mukaansa. Sitten se on menoa. Eräällä keväisellä lenkillä jouduin tuntemattomalle polulle ja onnistuin eksyttämään itseni. Ennen pitkää päädyin kuitenkin jälleen isommalle reitille, jossa saattoi saada kiinni suunnasta ja löytää tiensä kotia kohti.

Nyt ei enää ole loma. Alkoi kesätyö, kirjastotyö. 
Koko viime viikon vietin kirjaston seinien sisäpuolella. Tutustuin kokonaan uuteen kirjastoon, uusiin työkavereihin ja uuteen asiakaskuntaan. Vaikka on paljon uutta, on myös paljon samaa kuin viime kesän kirjastotöissä. Palautusautomaatti on uusi, kirjojen tuoksu sama kuin ennen. Kirjastojärjestelmä on uusi, mutta käsissäni kulkevat kirjat tuntuvat tutuilta. Asiakkaat ovat erit, mutta samoin kuin ennen voi heistäkin jo tunnistaa vakioasiakkaat. 
Kirjastojärjestelmän käyttöä harjoitellessa olen taas tullut varanneeksi kirjoja. Hyllyttäessä olen jälleen törmännyt uusiin, mielenkiintoisiin kirjoihin. Päivisin olen kirjastossa ja iltaisin luen. Kirjastotyössä lukutoukka pääsee liian helposti liian suurten mahdollisuuksien äärelle, eikä lankeamista voi välttää. Tälläkin viikolla löysin vihdoin ja viimein kirjan, joka jossain vaiheessa kirjastohistoriaani oli yksi lempikirjoistani. Sitten unohdin sen. Viime kesänä koetin löytää sitä kotikirjastoni uumenista, mutta pelkästään hämärät muistikuvat kirjan aiheesta ja kansikuvasta eivät riittäneet. Kunnes kuluneella viikolla, selaillessani Kirjastot.fi:n Kysy kirjastonhoitajalta -palstaa, huomasin jonkun kysyneen juuri samaa kirjaa. Ja nyt Aale Tynnin Heikin salaisuudet odottaa omassa hyllyssäni lukemista.
Älköön kukaan yrittäkö väittää minulle, ettei kirjastoista olisi hyötyä. Google ei vieläkään tiedä kaikkea.

<3 Tyyne