Nopeasti vierähtävät viikot, pitkäksi venyvät välit kirjoitusten välillä. Ja kuitenkin kirjoitettavaa olisi; miksi siis ei muka löydy aikaa sille?
Lomaviikot, ne kaksi ja puoli, kuluivat tekemättä juuri mitään. Lähinnä katselin lehtien kasvua puissa. Jäätelöä syöden. Välillä säät suosivat, toisinaan eivät. Löysin itsestäni jälleen sen hahmon, joka pitää juoksemisesta, ja niinpä juoksin. Muutama lenkki tuli tehtyä läheisessä metsässä, keväisen auringon lämmittäessä ja metsän tuoksuessa niin metsältä.
Lenkkipolkujen varrella ihailin ketunleivän kukkia, kuuntelin lintujen taukoamatonta viserrystä ja ihmettelin päivä päivältä suurempia lehtiä puissa. Haistelin ilmaa, joka tuoksui vihreille kasveille.
Jälleen kerran totesin heikkouteni: polut. Pienet polut ja suuret polut. Kunhan vain matkan varrella sattuu tiestä poikkeamaan polku, vetää se minua puoleensa. Toisinaan ei rohkeus riitä vieraalle polulle lähtemiseen, toisinaan taas polku imaisee mukaansa. Sitten se on menoa. Eräällä keväisellä lenkillä jouduin tuntemattomalle polulle ja onnistuin eksyttämään itseni. Ennen pitkää päädyin kuitenkin jälleen isommalle reitille, jossa saattoi saada kiinni suunnasta ja löytää tiensä kotia kohti.
Nyt ei enää ole loma. Alkoi kesätyö, kirjastotyö.
Koko viime viikon vietin kirjaston seinien sisäpuolella. Tutustuin kokonaan uuteen kirjastoon, uusiin työkavereihin ja uuteen asiakaskuntaan. Vaikka on paljon uutta, on myös paljon samaa kuin viime kesän kirjastotöissä. Palautusautomaatti on uusi, kirjojen tuoksu sama kuin ennen. Kirjastojärjestelmä on uusi, mutta käsissäni kulkevat kirjat tuntuvat tutuilta. Asiakkaat ovat erit, mutta samoin kuin ennen voi heistäkin jo tunnistaa vakioasiakkaat.
Kirjastojärjestelmän käyttöä harjoitellessa olen taas tullut varanneeksi kirjoja. Hyllyttäessä olen jälleen törmännyt uusiin, mielenkiintoisiin kirjoihin. Päivisin olen kirjastossa ja iltaisin luen. Kirjastotyössä lukutoukka pääsee liian helposti liian suurten mahdollisuuksien äärelle, eikä lankeamista voi välttää. Tälläkin viikolla löysin vihdoin ja viimein kirjan, joka jossain vaiheessa kirjastohistoriaani oli yksi lempikirjoistani. Sitten unohdin sen. Viime kesänä koetin löytää sitä kotikirjastoni uumenista, mutta pelkästään hämärät muistikuvat kirjan aiheesta ja kansikuvasta eivät riittäneet. Kunnes kuluneella viikolla, selaillessani Kirjastot.fi:n Kysy kirjastonhoitajalta -palstaa, huomasin jonkun kysyneen juuri samaa kirjaa. Ja nyt Aale Tynnin Heikin salaisuudet odottaa omassa hyllyssäni lukemista.
Älköön kukaan yrittäkö väittää minulle, ettei kirjastoista olisi hyötyä. Google ei vieläkään tiedä kaikkea.
<3 Tyyne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti