Aikansa kaikella

Kaikella on aikansa, joka asialla taivaan alla.

Minun aikani on ollut olla lomalla. Tehdä arkisia asioita, rauhoittua paikoilleni, olla kotona ja opetella elämää.

Harjoittelu loppui ja päivät kotona alkoivat. Ja täällä minä viihdyn. Toistaiseksi ei ole tuottanut mitään ongelmaa olla päivät kotona, täyttäen hetket merkityksellisillä toimilla. Aivan rauhassa, aikatauluista piittaamatta olen saanut pyykätä kaikki vauvanvaatteet, leipoa pitkästä aikaa, neuloa päivät pitkät kuunnellen Harry Potteria äänikirjana, täyttää ja tyhjätä tiskikonetta (olen tehnyt tiskiä vain omaksi ilokseni!), katsella Youtube-videoita, lukea kirjoja, nukkua aamuisin pitkään... Jopa loputtoman pitkäksi venyvältä vaikuttanut pinnasängynmaalausprojekti on lopulta edistynyt lähes loppuun asti. 
Muutamat neuvolakäynnit, perhevalmennukset, keskiviikkoseurat ja viikonloppujen erityisyydet ovat särkeneet kotiarkea ja tuoneet viikkoihin tarvittavia aikatauluja. Niiden ansiosta edelleen muistan, mikä viikonpäivä milloinkin on menossa. Lisäksi uudessa kodissamme on kuukauden aikana käynyt enemmän vieraita kuin vanhassa koko pitkän kesän aikana. Se on ollut hirveän virkistävää, mutta toisaalta myös ihmeellisen uuvuttavaa. Onnekseni minun ei ole tarvinut jaksaa emännöidä kaikkea yksin, vaan kodistamme löytyy myös varsin isännöintitaitoinen Aatuni, joka ottaa ohjat käsiinsä silloin, kun näytän uupuneen kestitsemiseen ja jaksamiseen.

Sillä vaikka hyvin ansaitulta tuntuva loma tuo lisävoimia, katkonaisesti nukutut yöt, satunnaiset kaupungilla vietetyt tunnit ja useat iltakylät verottavat niitä voimia tasaisen varmasti. Yhtäkkiä huomaan kaipaavani päiväunia joita en kuitenkaan osaa nukkua, ja joinakin iltoina tiedän jo seuraavan päivän ohjelman: järkkymätöntä ei minkään -tekemistä kotona koko päivä.

Ja niin vain ovat päivät kuluneet
viikot kuluneet.

Nyt lapsellani olisi jo lupa syntyä maailmaan. Minulta on kyselty tuntemuksia, mutta niistä en tiedä mitään. Kysytään, kumpiko luulen vauvan olevan. Vastaan, että lapsi se todennäköisesti on, pieni ihmisen taimi.
Lasketun ajan lähestyessä en niinkään mieti synnytystä, vaan sitä, miten opin uuteen elämään kokonaan uuden ihmisen kanssa, miten selviän yhtäkkisestä muutoksesta arjessa: yhtenä päivänä viihdyn yksin kotonani neuloen villasukkaa ja kuunnellen Harry Potteria, toisena päivänä minulla voi olla vierelläni
rinnallani
kokonainen pieni ihminen, josta minun on huolehdittava
koko loppuelämäni.
En pelkää sitä, ettenkö osaisi hoitaa pientä. Epäilykseni kohdistuvat muutoksen valtavuuteen, koskeehan se kokonaista elämää. 
Onneksi voin kuitenkin jakaa muutoksen ihmisistä tärkeimmän kanssa
ja saan luottaa siihen, että tässäkin meitä kannetaan päivä kerrallaan,
että vaikka muutos elämässä on valtava, sen käsittämiseen ja käsittelyyn annetaan varmasti voimia ja rakkaus pientä kohtaan kantaa pitkälle. Vielä en osaa sitä käsittää, onhan muruseni edelleen osa minua, kasvaen minussa ja aiheuttaen kaikenlaista pientä kiusaa jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin hän on jo olemassa, enkä voisi kuvitella luopuvani pikkuisestani. Silti en osaa kuvitella arkea ja elämää tuon pienen ihmisen kanssa. 

Pitkän aikaa olen siis ollut kirjoittamatta, mutta juuri tänä syksyisenä iltana oli tämän aika. Koti on täytetty kynttilänvalolla, ensimmäiset joulutortut leivottu ja juuri nyt soivat ensimmästä kertaa joululaulut. Ja juuri nyt on aika olla onnellinen tästä hetkestä mikä on.