Kokonaan uusi

Lumisena pakkaspäivänä kävelen pihan läpi viereiseen metsikköön ja edelleen kohti lähikirjastoa. Hitaasti, askel kerrallaan, tunnustellen.
Auringonpaisteessa näen kuuraiset koivut ja sinisen taivaan ja ihmettelen, kuinka kaunis voikaan olla tavallinen pieni lähiö.
Kirjasto- ja kauppareissu ei kestä kauaa. Kotona minua odottavat elämäni miehet. Toinen heistä on ollut tuttu jo pidempään, minulle rakas. Hänestä on tullut isä. 
Toinen on kokonaan uusi ihminen. Häntäkin olen jo ehtinyt rakastaa pitkään, tuota pientä ja tuntematonta.

Pimeänä iltana istun kotisohvalla kuunnellen seuroja
sylissäni nukkuva lapsi
varmasti maailman kaunein.

Yhtäkkiä itken
sen lapsen kauneutta
omaa rakkauttani
ajatusta siitä, jos olisinkin yksin
epävarmuutta, etten ehkä osaakaan huolehtia tästä pienestä
mitä jos se jättää meidät?

Ja vauva herää, tahtoo syödä.
Kyyneleet kuivuvat.

Mutta voi miten kaunis se edelleen on!
Ja itken, koska minulla on kaunis lapsi, jota rakastan.

Sen sijaan, että kodissamme asuisi ainoastaan yksi uusi ihminen, meitä on kokonaiset kolme uutta. Kokonaan uuden lisäksi on uusi isä ja uusi äiti.

Kaiken tämän uutuuden keskellä opettelemme uutta elämää.