Luetelmia lapsesta

Ihana ihana ottaa ensiaskeliaan välillä horjuen, välillä syöksyillen. Vauhtihirmu rymyää sohvalla, konttaa sängyllä, kiipeää keittiönjakkaran alimmalle askelmalle ja kurottaa tiskipöydän reunalle. Äidin supermies auttaa tiskaamisessa, keittiön järjestelyssä, dc-fixin asennuksessa, konvehdien valmistuksessa ja imuroinnissa. Kullanmuru osaa taputtaa, heiluttaa, nyökyttää ja laulaa 'ihhahhaa' , tai vaihtoehtoisesti 'hahhahhahhaa se oli hai'. Hän on valloittava, suloinen, rasittava, kovaääninen, suloinen, sottainen, kiukkuinen ja iloinen. Hän herää liian aikaisin ja liian hyvällä tuulella vuorokaudenaikaan (ja äidin vireystilaan) nähden. Isän tullessa töistä hän konttaa ovelle ja huutaa 'kuka!'

11 kuukautta äidin elämää on osin samaa kuin aina ennenkin, mutta suurelta osin aivan eriä. Taaperoksi kasvanutta vauvaa katselee usein ihmeissään: tuollainenko se on? Miten voi olla? En ikinä olisi osannut kuvitella mitään näin ihmeellistä! Ja totuus on kuitenkin se, että ennen vauvaa en oikeastaan kuvitellutkaan mitään. Odotusaikana mielessä oli se pieni vauva joka oli kohta syntyvä, ei tämä ihmislapsi, joka osaa niin paljon ja on niin paljon, joka rutistaa lujasti ja huutaa lujasti, joka hymyilee leveästi ja elää leveästi.

On melkein vaikeaa muistaa aikaa ennen poikaa. Ihan kuin hän olisi ollut täällä aina, eikä kuitenkaan ole.