Orionin vyö

Jo pitkään, monia vuosia, olen katsellut talvisella taivaalla kolmen tähden riviä, jostain syystä usein haikein ja surullisin mielin.
Kerran olin kuulevinani siihen liitettävän nimen, ja tänään selvitin sen.
Orionin vyö.
Ja taas kerran muistin, miten mielenkiintoinen on valtava avaruus, kuinka paljon ihmeellisiä tähtikuvioita ja kauniita tähtien nimiä on, enkä tiedä niistä paljoakaan.
Ja kuinka paljon tahtoisin tietää! Tahtoisin tunnistaa ja nähdä "Vegan, Capellan, ja Väinämöisen viikatteen" sekä "Kassiopeian kaksoisveen."

On paljon muutakin, mitä tahtoisin:

Tunnistaa villiyrttejä ja lintulajeja
Tuntea syötävät sienet ja kasvit
Osata ja uskaltaa tuntea, hoitaa ja ratsastaa hevosia!
Kasvattaa vihanneksia
Puhua ihmisille
Oppia vieraita kieliä
Matkustaa Tampereelle
Viettää kesää Helsingissä
Nähdä paljon siilejä
Kuunnella mustarastasta iltaisin
Valvoa valoisana kesäyönä
Kirjoittaa runoja
Kirjoittaa kaikkea muutakin
Itkeä ilosta

-Tyyne-

Jäätelön mittainen loma

Jäätelön mittainen loma

naapuritalon mattotelineellä

matkaseurana kauppakassit.

- - - - - - - -

Oli auringonpaistetta, horsmanhöytyviä, ojissa vettä, pientareilla kukkia ja matkalla korkeita mäkiä. Oli puolukoita, makkaraa ja limpparia, isoja kiviä ja pieniä poikia. Oli äiti ja sen pojat, ja oli isä joka otti kuvan.

Oli retkipäivä.

Oli äiti ulkona kotoa, jossa neljä seinää (tai enemmänkin) kaatuvat joskus päälle.

- - - - - - - -

Synnytyksen jälkeen

sylissä kaiken arvoinen palkinto

ihana pikkuinen nyytti

tuoksuen vauvalta ja rakkaudelta

huolelta ja ahdistukselta

imetysteeltä ja äidinmaidolta

hellyydeltä lempeydeltä pelolta ja kyyneleiltä.

- - - - - - - -

Lämpöhauteita lanoliinia

kaalinlehtiä ja kipua.

Siinä imetyksen ihanuus!

Tuotannon tehostus:

rintapumpun suhinaa

teetä, vettä ja rakkautta

nelisen kiloa huutavaa huolta

riittääkö minusta rakkaalle ruokaa?

- - - - - - - - 

Pikkumies nro. 2 on reilut kolme viikkoa vanha, ja nukkuu nyt pikkumiehen unta pinnasängyssään. Pikkumies nro.1 nukkuu myös, omassa huoneessaan omassa sängyssään. Iso mies on niin ikään unessa hänkin. Äiti sen sijaan on saanut tänään luontoa ja raitista ilmaa, ja valvoo (liian myöhään) kirjoittamassa, kun kerrankin siltä tuntuu. 

Toisaalta tuntuu, että pitäisi selittää. Että miksi  kirjoitan niin kuin kirjoitan, asioita joita kirjoitan.

Toisaalta uskon, että on olemassa joku muukin, jolle tämä on tuttua. Että selityksiä ei tarvita.

Olin keväällä kirjoitusryhmässä kirjastolla. Siellä ei opeteltu kirjoittamaan, vaan annettiin sanojen tulla. Niin minä haluan tehdä. Antaa ajatusten virrata sormien kautta paperille (tai näytölle) ja tyhjetä pään sisältä, jakautua ja hajota solmulta niin, että voin nähdä ne itsekin selvemmin.

- - - - - - - -

En ole vanha, en viisas enkä kokenut kovin paljoa, mutta neuvoni on: 

Äidit, naiset, ihmiset! 

Puhukaa toisillenne

jakakaa huolenne

kertokaa murheistanne

tai kirjoittakaa edes itsellenne.

- - - - - - - -

Nuorena ja tyhmänä, väsyneenä mutta virkistyneenä

<3 Tyyne

Lämpöni, lempeni

Yhtäkkiä oli kesä. Ulkona ollessa sai riisua pitkähihaisen paidan pois, sillä aurinko lämmitti niin. Pieni mies sai kuitenkin pitää haalarin yllään: ensimmäiset hiekkalaatikkoleikit on parempi leikkiä kunnollisesti suojautuneena. Sitä mieltä oli ainakin pienen miehen äiti.

Paikat, missä maanpinnan korkeuserot vähänkin vaihtelevat, ovat loistavia paikkoja hypätä. Joko ylös- tai alaspäin. Kaivonkannet, katujen reunakivet, ostoskeskuksen pihakäytävän laatat sekä rauhanyhdistyksen salin kaksi porrasta.

Polkupyörä on jälleen kaivettu esiin. Pyöräily on tätä nykyä melko varovaista mutta sitäkin lystikkäämpää, kun takaa istuimesta saattaa yllättäen kuulua laulua: ei korvia, ei korvia, ei häntää laisinkaan! Laulaminen on muutenkin suosiossa nykyään. Minussa herättää hilpeyttä erityisesti se, kun seurapenkissä vanhasta virsikirjastani lauletaan "ai ai ai puHh, ai ai ai puHh"

Luulen, että nyt on todellisuudessa liian myöhäinen aika kirjoittamiselle. Myönnän jopa sen, että jonain toisena aikana joskus aiemmin en olisi päästänyt tällaista tekstiä mihinkään; väsyneenä kirjoitettua, puolihuolimatonta. Luin kuitenkin juuri hetki sitten toista blogia, rohkean suloisen valloittavasti hymyilevän Varpun tekstejä, ja siitä sitten sain energian tähän. Tämänkertaiseen. Itse asiassa ajattelin jo päivällä, nähdessäni ostarin seinänvierustalla kevään ensimmäiset voikukat, että niistä olisin joskus saanut aiheen blogipostaukseen. No, aiheena eivät nyt olleet voikukat eikä kai oikein muukaan, mutta kirjoittanut olen. Ja nyt väsymyksessäni lopetan.

<3 Tyyne

Kotijuttuja

No kerrassaan! Niin vain on aika vierähtänyt viime kerrasta. Taas kerran kuitenkin kevätaurinko on sulattanut kohmeisen pään ja saanut aikaan halun kirjoittaa - edes vähän. Ja kuvata, tällä kertaa kotia, joka tuntuu kevään valossa niin raikkaalta ja ihanalta. Ympäri tätä asuntoa on paljon pieniä asioita, joista pidän niin paljon, ja juuri ne asiat tahdon jakaa väläyksenkaltaisina kaikelle maailmalle. "Kaikki maailma" on tietenkin valtavaa liioittelua ottaen huomioon olettamukseni blogin lukijakunnan koosta, mutta periaatteessa kuka vain voisi eksyä silmäilemään juuri tätä merkintää.

Poika, joka ei ole enää ollenkaan pieni vauva, on muuttanut omaan huoneeseen. Lähes kaikki lelutkin on saatu siirrettyä sinne. Tietenkään ne eivät äidin tarkoissa järjestyksissä pysy, vaan teepannuja, autoja, lehmiä ja palikoita löytyy edelleen milloin mistäkin.

Makuuhuoneen seinällä, "vauvanurkkauksessa" josta poika juuri muutti pois, turkoosi pupu odottaa jo seuraavaa pikkuista seurakseen. 

Itselläni on tietenkin vankka käsitys siitä, miltä kahvinkeittonurkan tulisi näyttää. Käsitystäni kuitenkin horjutetaan päivittäin ruisleivänmuruilla, juustohöylällä ja kahvitahroilla. Ja elämä jatkuu.

Vaaleansininen, kultakoukeroin koristeltu kirjasarja on aarre kirpputorilta: Topeliuksen Välskärin kertomuksia, painos vuodelta 1923.

Paperityttö seisoo kirjahyllyn päällä lukemassa. Joitakin paperiaskarteluja on tullut tehtyä, mutta tämä on oma ylpeydenaiheeni.

Kun opiskelut saatiin päätökseen, oli vihdoin aikaa lukea. Niin luulin. Siinä niitä nyt odottaa, että muistaisin tarttua kirjaan. 

No, on niistä pari jo luettukin.

Uusinta uutta kodissamme on kirpparilta ostettu eteisen matto. Liian vaaleanpunainenko? Ei minusta. Aatulta ei kysytä. Tai kysyttiin, mutta sain vakuutettua, että lattialla se näyttäisi enimmäkseen vaaleanruskealta. Ja lampunvalossa ehkä näyttääkin, mutta päivänvalo raikastaa vaaleanpunaisen ja pidän siitä itsekin enemmän kuin osasin kuvitellakaan!

Taas kerran olen siis kiintynyt asuntoon. Asunto ei ole pelkkä asunto, vaan koti kaikkine kauneuksineen ja kauheuksineen. Niitäkin nimittäin riittää: pieni, lattiakaivoton vessa, liian syvät ja liian korkealla - tai liian matalalla! - sijaitsevat kaapit, keittiön vähäinen pöytätila, pesuhuoneen palanut loisteputki (kuka senkin vaihtaa), sotkuinen vaatehuone... Mutta kaikkinensa nekin ovat osa tätä kotia. 

Lähiössä tapahtuva muutoksen myllerrys saa minut pysymään sisällä tiukemmin kuin olisi tarpeen. Tien varresta on kaadettu puita, kadulla tehdään vesijohtotöitä, kauppamatka on kaksinkertaistunut katkaistun tien vuoksi ja viereinen niin kaunis mäntymetsikkö on raadeltu. Ja sen metsikön poikki pitäisi nyt kevein mielin kulkea kauppaan, vaikka jokainen kaadettu puu ja lähistöllä möyryävä työkone muistuttaa väistämättömästä: meidänkin kotitalomme joutuu lähtemään muutoksen tieltä. Siihen tosin kuluu vielä aikaa, kenties parikin vuotta. Ja vaikka tarkoituksena onkin jonain päivänä etsiä uusi koti, mieltä varjostaa tieto siitä, että ellemme lähde itse ensin, jonain päivänä lähdöstä tulee pakko.

Näitä mietteitä pyörittelen nykyään lähes päivittäin. Rakastan kotiamme enkä tahtoisi jättää sitä. Samalla tiedän, että se on välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin. 

Ehkä kirjoitan taas.

<3 Tyyne

Luetelmia lapsesta

Ihana ihana ottaa ensiaskeliaan välillä horjuen, välillä syöksyillen. Vauhtihirmu rymyää sohvalla, konttaa sängyllä, kiipeää keittiönjakkaran alimmalle askelmalle ja kurottaa tiskipöydän reunalle. Äidin supermies auttaa tiskaamisessa, keittiön järjestelyssä, dc-fixin asennuksessa, konvehdien valmistuksessa ja imuroinnissa. Kullanmuru osaa taputtaa, heiluttaa, nyökyttää ja laulaa 'ihhahhaa' , tai vaihtoehtoisesti 'hahhahhahhaa se oli hai'. Hän on valloittava, suloinen, rasittava, kovaääninen, suloinen, sottainen, kiukkuinen ja iloinen. Hän herää liian aikaisin ja liian hyvällä tuulella vuorokaudenaikaan (ja äidin vireystilaan) nähden. Isän tullessa töistä hän konttaa ovelle ja huutaa 'kuka!'

11 kuukautta äidin elämää on osin samaa kuin aina ennenkin, mutta suurelta osin aivan eriä. Taaperoksi kasvanutta vauvaa katselee usein ihmeissään: tuollainenko se on? Miten voi olla? En ikinä olisi osannut kuvitella mitään näin ihmeellistä! Ja totuus on kuitenkin se, että ennen vauvaa en oikeastaan kuvitellutkaan mitään. Odotusaikana mielessä oli se pieni vauva joka oli kohta syntyvä, ei tämä ihmislapsi, joka osaa niin paljon ja on niin paljon, joka rutistaa lujasti ja huutaa lujasti, joka hymyilee leveästi ja elää leveästi.

On melkein vaikeaa muistaa aikaa ennen poikaa. Ihan kuin hän olisi ollut täällä aina, eikä kuitenkaan ole. 

 

Päivä paratiisissa

Yksi toteutunut kesäsuunnitelma: vierailimme yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Pakkasin pikkuisen aurinkopojan mukaani, nousin bussiin ja lähdin Linnanmaalle, missä kokoonnuimme ystävien kanssa ja suuntasimme puutarhaan. Kuvia ei yksinkertaisesti voinut olla ottamatta, ja tänne ne päätyivät. Pitkästä aikaa kunnollinen kuvapostaus siis.

Pienellä riitti ihmeteltävää.

Sympaattisia kaktuksia.

Kultaminälilja

Kasvien nimet saivat hymyn huulille. Tämä vänkyrävartinen, liilakukkainen puu oli kaljuihmeköynnös.

Ulkopuutarhan lammikolla asusti sorsia, joiden poikaset olivat vielä aivan pieniä ja untuvaisia.

Tänne olisin tahtonut jäädä.

Päivä oli ihana. Jäin ihmettelemään, miten en ole eksynyt puutarhaan aiemmin, vaikka olen asunut kaupungissa jo kuusi vuotta. Monta kesää on tosin kulunut niin, että olen ollut kotiKuusamossa tai - kuten viime kesänä - töissä. Varmasti tulen vierailemaan tuolla toistekin ja viemään muitakin siellä käymään.