Luumuja ja Jussi Vares

Tässä taannoin bongasin erään oikein mielenkiintoisen reseptin Kinuskikissalta. Torstaina aloin toteuttaa suunnitelmaa Luumu ja pyöräilin pää kolmantena jalkana ostamaan kymmenen luumua ja kondensoitua maitoa. Suunnitelma sai pikkuisen mutkan, kun kauppa ei myynytkään minulle edellämainittua maitotuotetta valmiiksi karamellisoituna kuten joku toinen kauppa oli tehnyt Kinuskikissalle. Tyynen täytyi siis tyytyä karamellisoimattomaan vaihtoehtoon ja hoitaa kyseinen tehtävä omin pikku kätösin, toisin sanottuna kattiloin. Purtilo siis upotettiin muutamaksi tunniksi kiehuvaan veteen. Siinä sitä sitten istuttiin ja odotettiin tuntitolkulla ilman, että paikalle ilmestyneet ystävät saivat palastakaan luumutorttusesta. Iltamyöhällä yhdeksän jälkeen alkoi sitten varsinainen leipominen, joka hoitui (tietty) käden käänteessä ilman komplikaatioita. Luumut pilkottiin (tosi terävällä, tosi ihanalla lahjaksi saadulla) Viktorinox-veitsellä. Kuten kuvasta näkyy (oho, ei näy että on Viktorinox, onneksi kerroin). Paistamisen jälkeen torttunen oli valmis. Tai torttuset, sillä jaoin taikinan & muun kahteen vuokaan. Käytännöllisyyden vuoksi tietenkin. Ja oli hyvää! Erittäin! Luumu tuoksuu niin hyvälle. Ja maistuu. Oi.
Perjantaiaamu valkeni kauniina ja kirkkaana. Koulupäivä oli katkonainen ja auttamattomasti liian lyhyt. Koulun jälkeistä ja iltaa edeltävää aikaa oli loputtoman paljon liikaa, ja tunnit matelivat. Onneksi koulusta tarttui mukaan edes jotain hyödyllistä, nimittäin Reijo Mäen Vares-sarjan Nuoruustango. Sitä sitten yritin lueskella, samalla yrittäen erittäin kuumeisesti olla katsomatta kelloa siinä toivossa, että aika kulkisi huomaamatta nopeampaa. Turha toivo. Onneksi kellon viisarit kuitenkin liikkuivat, ja hitaasti mutta varmasti ilta sitten koitti ja ovikellon soidessa oven takaa löytyi juuri oikea ihminen. Miten kummasti yksi luja (ja pitkä) rutistus voikin häivyttää useamman tunnin levottomuuden ja hermostuneisuuden. Niin että sitten on ihan rauhallinen ja tyyni. Ja onnellinen. On se ihmeellistä.
Eilen lauantaina saimme sitten juhlia Aatun siskon häitä. Pikkutytöt lauloivat laulunsa niin sievästi, kakku oli niin hyvää ja päivä oli vain niin kaunis. Illalla, kun kuu ei loistanut, jonkin Pattijokisen sillan kaiteeseen nojaili pari varsin onnellista ihmislasta.
Nyt on sitten sunnuntai ja toinen onnellisista on lähetetty taas pariksi viikoksi valtion palvelukseen. Toinen istuu kämppä-kodissaan yrittäen kovasti olla opiskelija ja bloginkirjoittaja, ja varmaan vähän kaikkea muutakin, mitä elämässä tarvitsee olla kun on nuori. 
Lakanapyykki odottaa kuivumaan ripustamista.
Ulos katsoessa Tove Janssonin Syyslaulun sanat pyörähtävät päähän soimaan. 
Onkohan Mummu kotona ensiviikonloppuna?