Kokonaan uusi

Lumisena pakkaspäivänä kävelen pihan läpi viereiseen metsikköön ja edelleen kohti lähikirjastoa. Hitaasti, askel kerrallaan, tunnustellen.
Auringonpaisteessa näen kuuraiset koivut ja sinisen taivaan ja ihmettelen, kuinka kaunis voikaan olla tavallinen pieni lähiö.
Kirjasto- ja kauppareissu ei kestä kauaa. Kotona minua odottavat elämäni miehet. Toinen heistä on ollut tuttu jo pidempään, minulle rakas. Hänestä on tullut isä. 
Toinen on kokonaan uusi ihminen. Häntäkin olen jo ehtinyt rakastaa pitkään, tuota pientä ja tuntematonta.

Pimeänä iltana istun kotisohvalla kuunnellen seuroja
sylissäni nukkuva lapsi
varmasti maailman kaunein.

Yhtäkkiä itken
sen lapsen kauneutta
omaa rakkauttani
ajatusta siitä, jos olisinkin yksin
epävarmuutta, etten ehkä osaakaan huolehtia tästä pienestä
mitä jos se jättää meidät?

Ja vauva herää, tahtoo syödä.
Kyyneleet kuivuvat.

Mutta voi miten kaunis se edelleen on!
Ja itken, koska minulla on kaunis lapsi, jota rakastan.

Sen sijaan, että kodissamme asuisi ainoastaan yksi uusi ihminen, meitä on kokonaiset kolme uutta. Kokonaan uuden lisäksi on uusi isä ja uusi äiti.

Kaiken tämän uutuuden keskellä opettelemme uutta elämää.

Aikansa kaikella

Kaikella on aikansa, joka asialla taivaan alla.

Minun aikani on ollut olla lomalla. Tehdä arkisia asioita, rauhoittua paikoilleni, olla kotona ja opetella elämää.

Harjoittelu loppui ja päivät kotona alkoivat. Ja täällä minä viihdyn. Toistaiseksi ei ole tuottanut mitään ongelmaa olla päivät kotona, täyttäen hetket merkityksellisillä toimilla. Aivan rauhassa, aikatauluista piittaamatta olen saanut pyykätä kaikki vauvanvaatteet, leipoa pitkästä aikaa, neuloa päivät pitkät kuunnellen Harry Potteria äänikirjana, täyttää ja tyhjätä tiskikonetta (olen tehnyt tiskiä vain omaksi ilokseni!), katsella Youtube-videoita, lukea kirjoja, nukkua aamuisin pitkään... Jopa loputtoman pitkäksi venyvältä vaikuttanut pinnasängynmaalausprojekti on lopulta edistynyt lähes loppuun asti. 
Muutamat neuvolakäynnit, perhevalmennukset, keskiviikkoseurat ja viikonloppujen erityisyydet ovat särkeneet kotiarkea ja tuoneet viikkoihin tarvittavia aikatauluja. Niiden ansiosta edelleen muistan, mikä viikonpäivä milloinkin on menossa. Lisäksi uudessa kodissamme on kuukauden aikana käynyt enemmän vieraita kuin vanhassa koko pitkän kesän aikana. Se on ollut hirveän virkistävää, mutta toisaalta myös ihmeellisen uuvuttavaa. Onnekseni minun ei ole tarvinut jaksaa emännöidä kaikkea yksin, vaan kodistamme löytyy myös varsin isännöintitaitoinen Aatuni, joka ottaa ohjat käsiinsä silloin, kun näytän uupuneen kestitsemiseen ja jaksamiseen.

Sillä vaikka hyvin ansaitulta tuntuva loma tuo lisävoimia, katkonaisesti nukutut yöt, satunnaiset kaupungilla vietetyt tunnit ja useat iltakylät verottavat niitä voimia tasaisen varmasti. Yhtäkkiä huomaan kaipaavani päiväunia joita en kuitenkaan osaa nukkua, ja joinakin iltoina tiedän jo seuraavan päivän ohjelman: järkkymätöntä ei minkään -tekemistä kotona koko päivä.

Ja niin vain ovat päivät kuluneet
viikot kuluneet.

Nyt lapsellani olisi jo lupa syntyä maailmaan. Minulta on kyselty tuntemuksia, mutta niistä en tiedä mitään. Kysytään, kumpiko luulen vauvan olevan. Vastaan, että lapsi se todennäköisesti on, pieni ihmisen taimi.
Lasketun ajan lähestyessä en niinkään mieti synnytystä, vaan sitä, miten opin uuteen elämään kokonaan uuden ihmisen kanssa, miten selviän yhtäkkisestä muutoksesta arjessa: yhtenä päivänä viihdyn yksin kotonani neuloen villasukkaa ja kuunnellen Harry Potteria, toisena päivänä minulla voi olla vierelläni
rinnallani
kokonainen pieni ihminen, josta minun on huolehdittava
koko loppuelämäni.
En pelkää sitä, ettenkö osaisi hoitaa pientä. Epäilykseni kohdistuvat muutoksen valtavuuteen, koskeehan se kokonaista elämää. 
Onneksi voin kuitenkin jakaa muutoksen ihmisistä tärkeimmän kanssa
ja saan luottaa siihen, että tässäkin meitä kannetaan päivä kerrallaan,
että vaikka muutos elämässä on valtava, sen käsittämiseen ja käsittelyyn annetaan varmasti voimia ja rakkaus pientä kohtaan kantaa pitkälle. Vielä en osaa sitä käsittää, onhan muruseni edelleen osa minua, kasvaen minussa ja aiheuttaen kaikenlaista pientä kiusaa jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin hän on jo olemassa, enkä voisi kuvitella luopuvani pikkuisestani. Silti en osaa kuvitella arkea ja elämää tuon pienen ihmisen kanssa. 

Pitkän aikaa olen siis ollut kirjoittamatta, mutta juuri tänä syksyisenä iltana oli tämän aika. Koti on täytetty kynttilänvalolla, ensimmäiset joulutortut leivottu ja juuri nyt soivat ensimmästä kertaa joululaulut. Ja juuri nyt on aika olla onnellinen tästä hetkestä mikä on.

Huono opiskelija

Muka-opiskelen. 

Teen harjoittelua. Käyn tekemässä kirjaston töitä joka päivä. Se on olevinaan koulua.

Kaiketi pitäisi täyttää oppimispäiväkirjaa.
Täytänhän minä: oppimispäiväkirjani on viikko viikolta A6-kokoisilla muistilapuilla. Laput on talletettu itse tehtyyn kirjarasiaan, siihen punaiseen, joka on meillä kotona lipaston päällä.
Entä jos palauttaisin harjoittelun valvojalle sen punaisen kirjan? Olisiko tyytyväinen? Vai saisinko kärkevää palautetta, että lomakkeella tämä pitäisi olla. Ei kirja kelpaa.

Pitäisi tehdä oppimistehtävä. Joku kirjastoon liittyvä, tietenkin. Jossa oppisi jotain.
Minä olen askarrellut paperista kukkia ja siilejä. Ja vähän lisää kukkia.
Paljon muutakin todellisuudessa. Poistokirjoista olen tehnyt taidetta, josita pidetään näyttely. Ja ensi viikolla yhdessä työkaverin kanssa pidämme työpajan, jossa opetetaan halukkaille miten taitellaan siilejä ja kukkia. 

Tapahtumaa varten piti tehdä mainosjuliste. Tietenkin tein, kun piti. 
Innostunut työkaveri halusi jakaa työpajatietoa ympäri pitäjää. 
Että tulkaa, tulkaa!
Huippu tapahtuma!
Tupa täyteen!

Ja minä. Huono opiskelija. Toivon, että ihmiset eivät ehdi tapahtumaani. Että tulisi muutama mukava mummo ja jokunen innostunut tyttölapsi. En vaatisi enempää. Olisihan siinäkin jo oppimista tapahtuman järjestämisestä. Tarpeeksi juuri minulle. 

Niin että saa nähdä.

Oppimistehtävästä pitäisi kuulemma tehdä raportti. Löytyykö siihenkin joku lomakepohja jostain? Minä en ainakaan löytänyt. Kirjoitin kuitenkin A4-kokoiselle paperille, mitä oppimistehtäväni sisältää. 

Onneksi minulla on loistavia opiskelijaystäviä, jotka muistavat kuunnella silloin, kun kerrotaan raporttiasioista ja harjoitteluasioista ja muista. Ja kirjoittavat ne vielä muistiin. 
Kyllä minäkin kuuntelen. Ja ajattelen, että kyllä muistan, ei tarvi kirjoittaa ylös. Että netistä löytyy vastaukset, oppimisalustalta.

Sitten en muistakaan.
Eikä netistä löydy, ei sitten millään.
Ja minä olen että apua, köpelösti käy, ja kysyn whatsapp-ryhmässä että Mitä teen, kun en muista?! Joku tietää aina. 

Taas pelastuu huono opiskelija, jolla on hyviä ystäviä. Kuuntelevaisi ja ylös-muistiin-kirjoittavaisia.

(Ihan oikeasti itsekin siinä ryhmässä olen toisinaan se, joka osaa antaa tiedon jostain. Eri ihmisten päihin vain tarttuu eri asioita.) 


Ihan sivuasiana. 
Jostain oli työpaikan taukohuoneen pöydälle ilmestynyt pullaa. Lautaselle, keskelle pöytää, siihen, mistä saa ottaa ja syödä kuka haluaa. Minähän halusin.
Pulla oli valtavan hyvää! Mistä saa sellaista pullaa? Kuka sitä toi? 
Voiko sitä saada jostain lisää? Ja mieluiten pian. Ellei heti. 

Pullanhuuruisissa unelmissa
<3 Tyyne

Kun kotisohva riittää

Kun ei ole tarvetta lähteä minnekään. Ei tarvetta tehdä mitään, eikä oikeastaan ihan juuri nyt tavatakaan ketään. Makoilen kotisohvalla oikeaoppisesti vasemmalla kyljellä. Yskähtelen, kuuntelen seinäkellon raksutusta. Yhtäkkiä mieleen nousee muisto samankaltaisesta: lapsuuden mummolassa raksutti aina kello.

Ulkona ilta pimenee. En ole sytyttänyt kattolamppua enkä sulkenut sälekaihtimia. Pöytälampun tunnelmallinen valo riittää.

Sain juuri päätökseen jälleen yhden kirjan. Havaintoja parisuhteesta sekä nauratti että sai kyyneleet valumaan. 

Jos kääntyisin selälleni, aloittaisi lapseni varmasti taas mielettömän myllerryksen mahanahkani alla. Nyt, ollessani kylkiasennossa, hän ainoastaan hikottelee. 
Jos minulla olisi hikka yhtä monta kertaa päivässä kuin vauvalla, menettäisin hermoni viimeistään toisen päivän aamuna. 

Ennen muuttoa edessä on vielä viikon verran aamuja. Harjoittelun loppumiseen kaksi viikkoa aamuja. Kun on kulunut seitsemän viikkoa aamuja, pikkuisella on vihdoin lupa ponnistaa itsensä ulos ahtaasta asunnostaan. Todennäköisesti aikaa kuluu silti vielä paljon enemmän. Siihen asti kannan matkassani tätä hikottelevaa, pieniä mutta kovia osia sisältävää maha-asiaa.

Pikakirjoittaja

Yskäisen kirjastotyöpäivän lomasta päivitän kuulumisia.

Ensiksikin, asuntomme. Kotimme.
Täyttyy pikku hiljaa huonekaluista, jotka eivät sinne mahdu.

Valkoinen, korkea kirjahylly saapui palasiksi paloiteltuna,
odottaa, että tulisi jälleen kootuksi,
että saisi kirjoja täytteekseen.

Kirpputorilta mukaan lähti pinnasänky. Siinä on pienen joskus hyvä nukkua vielä.

Makuuhuoneen nurkassa lepää ruskea hoitopöytä. Tyhjänpanttina toistaiseksi. 
Ympärilleen on kuitenkin kerääntynyt kaikenlaista: sivulle yksi sitteri, päälle äitiyspakkauslaatikko. 

Kummia asioita tapahtuu.

Sattui niinkin, että olohuoneessa pyykkitelineellä kuivui isojen, punaisten t-paitojen sijaan pienenpieniä, valkoisia kietaisupaitoja. 

Elokuu on alkanut
ja jatkuu hitaasti
hitaasti
hitaammin.

Koska vasta kuun lopussa 
saamme avaimet uuteen asuntoon,
uuteen kotiin.

Johon mahtuu vaivatta se korkea kirjahylly
ja se vielä osina seinää vasten nojaava pinnasänky
ja hoitopöytä täytteenään pieniä hajusteettomalla pesuaineella pestyjä vaatteita. 

Uudessa kodissamme on monta huonetta,
kokonainen keittiö
ja naapureina eläkeläisiä ja kesyjä oravia. 

Kauas emme muuta
siihen ei ole tarvetta,
vielä.

Toiseksi. Edelleen tahtoisin lähteä marjastamaan. Mustikkametsään en päässyt. Luovutin. 
Olin tavattoman onnekas
ja sain pienen kylmälaukullisen mustikoita pakastimen täytteeksi.
Siitä olen erittäin kiitollinen.

Jos saan ajan ja energian riittämään
ja uskalluksen
lähden vielä etsimään vadelmia. 
Ihan oikeita, pensaissa kasvavia vadelmia. Punaisia ja mehukkaita ja niitäkin, joissa on vattumatoja.

Madoista puheen ollen!
Sateen jälkeen pyöräteillä luikertelevat kastematolaumat ovat kyllä tuttu näky.
Mutta entä etanat? 
Tullessani töihin tänään sain kummastella lukuisia pyörätiellä lötköttäviä etanoita.
Niiden kohtalo ei kyllä tule olemaan kaksinen, sanonpahan vaan.
Pyörätie ei ole etanan paikka.

Eikä kyllä kastematojenkaan. 

Tähän päättyy tämänpäiväinen. Jatkan siis töitä
ja yskimistä.

<3 Tyyne

Täällä olen

En ole kadonnut
enkä lopettanut
en vain enää käytä tietokonetta. 
Positiivista, voisi ajatella, mutta ei kannata. 
Se aika, minkä joskus olen käyttänyt läppärini ääressä 
menee nyt älypuhelin nenässä kiinni. 

Vietän kesää
nyt kun kerran on kesä.

Teen kesäisiä toimia: 
käyn uimassa (yhdesti kävin, pitihän talviturkki pudottaa pois).
Retkeilen. Hailuodossa, Kalimeenlammella ja leikkipuistossa.
Hailuotoon menimme porukalla, mutta aikaisempaan lauttaan ehtineinä teimme kulttuurillisen piston Hailuodon kirjastoon. Pitihän se. 
Kalimeenlammelle menimme kahdestaan. Aurinko lämmitti, nuotio lämmitti ja lampi kimalsi kauniina ja kesäisenä
ja sinne jäi se talviturkki. Auringon ja nuotion lämmössä kuivasimme itsemme ja paistoimme makkarat.

Kesäisiin toimiin kuuluu myös kesätyö. Vaikka eihän se työtä ole, vaan harjoittelua, eikä palkkaakaan saa. 
Ja juhlat: eilen hyppäsin mummun kyytiin ja toimitin itseni kuokkimaan sukulaismiehen pyöreävuotissyntymäpäiväjuhliin. Lämmintä riitti niin sisällä kuin ulkonakin
ja tupa oli täynnä vanhoja tätejä ja muitakin. 

Viikko sitten minulla oli kesävieraita. Aatu meni miesten retkelle, ja minä sain Marin ja täditettävän vauvan yövieraiksi.
Marin kanssa yhdessä tehtiin sisarusten ja naisten asioita: juoruttiin, kaupungilla shoppailtiin tietysti ja syötiin kasvispiirakkaa ja dippikastikkeen kanssa porkkanoita, kurkkuja, paprikoita ja kukkakaalia. Naisten asioita siis.
Täditettävän siskonpojan, ikää korkeat lähes-neljä-kuukautta, kanssa tehtiin täti-siskonpoika-asioita. Juteltiin (minä juttelin), jumpattiin (minä jumppasin vauvaa), puklattiin (vauva puklasi päälleen ja minun päälleni), siivottiin (minä siivosin pulautuksia), huudettiin (vauva huusi kun en ruokkinut sitä) ja naurettiin (kunnon nauruhepulit saatiin yhdessä, kun oli vain niin hauska nauraa).
Yöllä heräsin vauvan itkuihin
ja päivällä ajelimme testiksi meidän uusilla rattailla. Hyvin ajettavat rattaat olivatkin. 

Kaupantädit luulivat vauvaa minun vauvakseni, kun työnsin rattaita.     

Tänään kävimme katsomassa asuntoa. Isompaa, kätevämpää asuntoa. Huomenna ilmoitan vuokrayhtiölle, että kyllä kiitos voisimme muuttaa asuntoon. Ja vuokrafirman vastausta sitten jännitetään.
Ja minulla kun on jo hirveä muuttokuume! Pääni sisällä olen jo muuttanut. Pakannut elämän banaanilaatikoihin ja kirjoittanut niihin mustalla tussilla "keittiöön" ja "olohuoneeseen." Niin että tavaroita kantavat ihmiset osaavat kantaa laatikot oikeisiin huoneisiin uudessa kodissamme. 
Kun en itse voi kaikkia kantaa tai olla sanomassa, että tuo laatikko tuonne. Ja tämä tuonne. 

Siltikin koko muutto on vielä vain haave. Ensi viikko ratkaisee, ja sitten tietää tuleeko haaveesta totta.

Kirjastotöistä on jälleen kantautunut kotiin kirjoja. Hyviä kirjoja, joita lukiessa hymyilyttää ja naurattaa ääneen. 

Olen lukenut Heli Laaksosen pakinoita. Lounaismurteella kirjoitetut runoilijan pakinat saavat omatkin ajatukset rullaamaan, ja tähän kärpäspaperimieleen itse murrekin tarttuu. Kuin kärpänen. Vaikka ei itsellä mitään juuria lounaismurteessa, tietääkseni. Niin silti tuntuu luontevalta lukea sitä.

Toinen, johon mieluusti olen tarttunut, on Inga Röning. Hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa Hippiäinen

ja sen jatko-osa, Unisammakko. 

Ajankohtaisiakin itselle ne kirjat ovat, hyvän tekstin lisäksi.

Tänään illalla istuin Kaupungin pohjoispuolella eräällä nurmikolla

ja katselin, kun ystäväni pelasivat spikea. Spaikkia, ihmisten kielellä. 

Itse en pelannut. Katsoin vain ja viihdyin siinä

ja niin viihtyi myös sääskiparvi ympärilläni. 

Sopivan liikkumaton uhri olin niille siinä nurmella.

Rakkaani, pikkuiseni, kasvaa. Yltää jo puskemaan kylkiluihin. Ihanaa on, kun tietää murusen olevan elossa siellä. Kylkiluihin puskeminen kuitenkin jo melkein sattuu. 

<3 Tyyne

Tiskin takaa kirjoitettua

Yhtäkkinen ikävä. Niin se vain iskee, kesken työpäivän. Niin voimakkaana että aiheuttaa pakon kirjoittaa. Ja kirjaston hiljaisessa palvelutiskissä ikävän ainoaksi purkautumiskanavaksi löytyy tämä.
Tuli suviseuraikävä. 
Tokihan olen kuluttanut tämän päivän hiljaisia hetkiä selaillen suvisten sivuja, tulostanut itselleni kartan ja vilkuillut kesäseuraradion ohjelmaa. Niiden mukana löysin vihdoin ja viimein, kaksi päivää ennen lähtöpäivää itsestäni ikävän sinne. Seurakentälle.
Aiemmin on koko kesä kulunut oikeastaan tajuamatta ajan kulumista. Niin vain juhannuskin tuli ja meni. On suviseuraviikko. Eikä se oikein tuntunut uppoavan tajuntaan. 

Ja nyt, kun upposi, toi mukanaan lähdön odotuksen ja innostuksen. 

Aiemmin oli vain irtonaisia huolia. Montako kertaa yössä pitää kömpiä asuntoautosta ulos ja vessaan? Kuinka nopeasti jaksaa kävellä paikasta toiseen? Ja kuinka paljon vettä muistaa juoda? 

Useimmiten tuo irtonaisten huolien aiheuttaja tuo myllertäessään enimmäkseen rakkautta. Ja ihmetystä, lähes epäuskoa. Monesti onnellisuutta, huvittuneisuutta ja kummallisia kysymyksiä. 
Pikkuinen ihme sisälläni kasvaa
ja niin kasvan minäkin.

Eteen on tullut monta kertaa onnellisuuden hetkiä, joista on mieleen piirtynyt lauseita blogia varten. Tänne asti niitä en kuitenkaan ole onnistunut kirjailemaan. Aina on unohtunut, jäänyt taka-alalle.

Niistä onnen hetkistä voin kuitenkin kertoa; eivät niiden muistot ole vielä haalistuneet.

Oli sateinen lauantai, josta tuli matonpesupäivä. Mäntysuopa tuoksui, kylmä vesi lirisi, mankeli puristi pois ylimääräiset vedet ja sääsket parveilivat ympärillä. Matonpesusta lähtiessä itse olin märempi kuin matot. Parin kuivauspäivän jälkeen sain puhtaalle lattialle puhtaat matot, jotka tuntuivat paljaissa varpaissa ihanilta ja pehmeiltä. 

Pikkuserkun lakkiasjuhliin saapui vieraaksi myös meidän Mari
ja tietenkin Otto-poika. Tädin oikeudella ryöväsin vauvan itselleni, juttelin sen kanssa ja haistelin sen vauvantuoksua. Harvassa ovat ne kerrat kun saan tätiyttäni toteuttaa, mutta silloin kun saan, teen niin.

Onnen hetkiä tulee töissäkin: pieniä onnistumisia, kun löytää asiakkaalle kysytyn kirjan, kun muistaa vihdoinkin kesäaukioloajat, kun osaa kerrankin järkevästi selittää itsepalveluvarausten noudon
ja kun se kirja, minkä on ihan itse nostanut näytille, lähtee asiakkaan mukaan.

Kirjojen liikkuessa ympärillä tulee kiinnostuneeksi monesta. Omalle varauslistalle päätyy niin mekonompelukirjoja kuin Harry Potter -leffakirjojakin. Työpäivän aikana mukaan tarttuu niin Heli Laaksosen pakinoita kuin Tatu ja Patu -kirjojakin. 

Kirjastossa ollessa kiinnostuu kaikesta. Ihan vasta selailin puutarhan perustamisen opaskirjaa. Ilman mitään aikomusta perustaa puutarhaa tietenkin, mutta kun kirja oli niin mielenkiintoisen näköinen.

Keskiviikkoinen iltapäivä joutuu. Asiakkaita pyörii ympärillä harvakseltaan, ja illasta on tulossa pitkä. Niin kuin iltavuoroista yleensä. 
Ainoana harmin aiheena on se, että kuulokkeet jäivät kotiin enkä siis voi aloittaa seuraradion kuuntelua jo kotimatkalla.

Näin tällä kertaa. Terveiseni kirjastosta.

<3 Tyyne