Kun ei ole tarvetta lähteä minnekään. Ei tarvetta tehdä mitään, eikä oikeastaan ihan juuri nyt tavatakaan ketään. Makoilen kotisohvalla oikeaoppisesti vasemmalla kyljellä. Yskähtelen, kuuntelen seinäkellon raksutusta. Yhtäkkiä mieleen nousee muisto samankaltaisesta: lapsuuden mummolassa raksutti aina kello.
Ulkona ilta pimenee. En ole sytyttänyt kattolamppua enkä sulkenut sälekaihtimia. Pöytälampun tunnelmallinen valo riittää.
Sain juuri päätökseen jälleen yhden kirjan. Havaintoja parisuhteesta sekä nauratti että sai kyyneleet valumaan.
Jos kääntyisin selälleni, aloittaisi lapseni varmasti taas mielettömän myllerryksen mahanahkani alla. Nyt, ollessani kylkiasennossa, hän ainoastaan hikottelee.
Jos minulla olisi hikka yhtä monta kertaa päivässä kuin vauvalla, menettäisin hermoni viimeistään toisen päivän aamuna.
Ennen muuttoa edessä on vielä viikon verran aamuja. Harjoittelun loppumiseen kaksi viikkoa aamuja. Kun on kulunut seitsemän viikkoa aamuja, pikkuisella on vihdoin lupa ponnistaa itsensä ulos ahtaasta asunnostaan. Todennäköisesti aikaa kuluu silti vielä paljon enemmän. Siihen asti kannan matkassani tätä hikottelevaa, pieniä mutta kovia osia sisältävää maha-asiaa.
Joku muukin maha-asukki, silloin reilu parikymmentä vuotta sitten, oli kans kova hikottelemaan. Teki sen vieläpä suht säännöllisesti. Melkeinpä olis kellon voinut siitä tarkistaa. <3
VastaaPoista