Huono opiskelija

Muka-opiskelen. 

Teen harjoittelua. Käyn tekemässä kirjaston töitä joka päivä. Se on olevinaan koulua.

Kaiketi pitäisi täyttää oppimispäiväkirjaa.
Täytänhän minä: oppimispäiväkirjani on viikko viikolta A6-kokoisilla muistilapuilla. Laput on talletettu itse tehtyyn kirjarasiaan, siihen punaiseen, joka on meillä kotona lipaston päällä.
Entä jos palauttaisin harjoittelun valvojalle sen punaisen kirjan? Olisiko tyytyväinen? Vai saisinko kärkevää palautetta, että lomakkeella tämä pitäisi olla. Ei kirja kelpaa.

Pitäisi tehdä oppimistehtävä. Joku kirjastoon liittyvä, tietenkin. Jossa oppisi jotain.
Minä olen askarrellut paperista kukkia ja siilejä. Ja vähän lisää kukkia.
Paljon muutakin todellisuudessa. Poistokirjoista olen tehnyt taidetta, josita pidetään näyttely. Ja ensi viikolla yhdessä työkaverin kanssa pidämme työpajan, jossa opetetaan halukkaille miten taitellaan siilejä ja kukkia. 

Tapahtumaa varten piti tehdä mainosjuliste. Tietenkin tein, kun piti. 
Innostunut työkaveri halusi jakaa työpajatietoa ympäri pitäjää. 
Että tulkaa, tulkaa!
Huippu tapahtuma!
Tupa täyteen!

Ja minä. Huono opiskelija. Toivon, että ihmiset eivät ehdi tapahtumaani. Että tulisi muutama mukava mummo ja jokunen innostunut tyttölapsi. En vaatisi enempää. Olisihan siinäkin jo oppimista tapahtuman järjestämisestä. Tarpeeksi juuri minulle. 

Niin että saa nähdä.

Oppimistehtävästä pitäisi kuulemma tehdä raportti. Löytyykö siihenkin joku lomakepohja jostain? Minä en ainakaan löytänyt. Kirjoitin kuitenkin A4-kokoiselle paperille, mitä oppimistehtäväni sisältää. 

Onneksi minulla on loistavia opiskelijaystäviä, jotka muistavat kuunnella silloin, kun kerrotaan raporttiasioista ja harjoitteluasioista ja muista. Ja kirjoittavat ne vielä muistiin. 
Kyllä minäkin kuuntelen. Ja ajattelen, että kyllä muistan, ei tarvi kirjoittaa ylös. Että netistä löytyy vastaukset, oppimisalustalta.

Sitten en muistakaan.
Eikä netistä löydy, ei sitten millään.
Ja minä olen että apua, köpelösti käy, ja kysyn whatsapp-ryhmässä että Mitä teen, kun en muista?! Joku tietää aina. 

Taas pelastuu huono opiskelija, jolla on hyviä ystäviä. Kuuntelevaisi ja ylös-muistiin-kirjoittavaisia.

(Ihan oikeasti itsekin siinä ryhmässä olen toisinaan se, joka osaa antaa tiedon jostain. Eri ihmisten päihin vain tarttuu eri asioita.) 


Ihan sivuasiana. 
Jostain oli työpaikan taukohuoneen pöydälle ilmestynyt pullaa. Lautaselle, keskelle pöytää, siihen, mistä saa ottaa ja syödä kuka haluaa. Minähän halusin.
Pulla oli valtavan hyvää! Mistä saa sellaista pullaa? Kuka sitä toi? 
Voiko sitä saada jostain lisää? Ja mieluiten pian. Ellei heti. 

Pullanhuuruisissa unelmissa
<3 Tyyne

Kun kotisohva riittää

Kun ei ole tarvetta lähteä minnekään. Ei tarvetta tehdä mitään, eikä oikeastaan ihan juuri nyt tavatakaan ketään. Makoilen kotisohvalla oikeaoppisesti vasemmalla kyljellä. Yskähtelen, kuuntelen seinäkellon raksutusta. Yhtäkkiä mieleen nousee muisto samankaltaisesta: lapsuuden mummolassa raksutti aina kello.

Ulkona ilta pimenee. En ole sytyttänyt kattolamppua enkä sulkenut sälekaihtimia. Pöytälampun tunnelmallinen valo riittää.

Sain juuri päätökseen jälleen yhden kirjan. Havaintoja parisuhteesta sekä nauratti että sai kyyneleet valumaan. 

Jos kääntyisin selälleni, aloittaisi lapseni varmasti taas mielettömän myllerryksen mahanahkani alla. Nyt, ollessani kylkiasennossa, hän ainoastaan hikottelee. 
Jos minulla olisi hikka yhtä monta kertaa päivässä kuin vauvalla, menettäisin hermoni viimeistään toisen päivän aamuna. 

Ennen muuttoa edessä on vielä viikon verran aamuja. Harjoittelun loppumiseen kaksi viikkoa aamuja. Kun on kulunut seitsemän viikkoa aamuja, pikkuisella on vihdoin lupa ponnistaa itsensä ulos ahtaasta asunnostaan. Todennäköisesti aikaa kuluu silti vielä paljon enemmän. Siihen asti kannan matkassani tätä hikottelevaa, pieniä mutta kovia osia sisältävää maha-asiaa.

Pikakirjoittaja

Yskäisen kirjastotyöpäivän lomasta päivitän kuulumisia.

Ensiksikin, asuntomme. Kotimme.
Täyttyy pikku hiljaa huonekaluista, jotka eivät sinne mahdu.

Valkoinen, korkea kirjahylly saapui palasiksi paloiteltuna,
odottaa, että tulisi jälleen kootuksi,
että saisi kirjoja täytteekseen.

Kirpputorilta mukaan lähti pinnasänky. Siinä on pienen joskus hyvä nukkua vielä.

Makuuhuoneen nurkassa lepää ruskea hoitopöytä. Tyhjänpanttina toistaiseksi. 
Ympärilleen on kuitenkin kerääntynyt kaikenlaista: sivulle yksi sitteri, päälle äitiyspakkauslaatikko. 

Kummia asioita tapahtuu.

Sattui niinkin, että olohuoneessa pyykkitelineellä kuivui isojen, punaisten t-paitojen sijaan pienenpieniä, valkoisia kietaisupaitoja. 

Elokuu on alkanut
ja jatkuu hitaasti
hitaasti
hitaammin.

Koska vasta kuun lopussa 
saamme avaimet uuteen asuntoon,
uuteen kotiin.

Johon mahtuu vaivatta se korkea kirjahylly
ja se vielä osina seinää vasten nojaava pinnasänky
ja hoitopöytä täytteenään pieniä hajusteettomalla pesuaineella pestyjä vaatteita. 

Uudessa kodissamme on monta huonetta,
kokonainen keittiö
ja naapureina eläkeläisiä ja kesyjä oravia. 

Kauas emme muuta
siihen ei ole tarvetta,
vielä.

Toiseksi. Edelleen tahtoisin lähteä marjastamaan. Mustikkametsään en päässyt. Luovutin. 
Olin tavattoman onnekas
ja sain pienen kylmälaukullisen mustikoita pakastimen täytteeksi.
Siitä olen erittäin kiitollinen.

Jos saan ajan ja energian riittämään
ja uskalluksen
lähden vielä etsimään vadelmia. 
Ihan oikeita, pensaissa kasvavia vadelmia. Punaisia ja mehukkaita ja niitäkin, joissa on vattumatoja.

Madoista puheen ollen!
Sateen jälkeen pyöräteillä luikertelevat kastematolaumat ovat kyllä tuttu näky.
Mutta entä etanat? 
Tullessani töihin tänään sain kummastella lukuisia pyörätiellä lötköttäviä etanoita.
Niiden kohtalo ei kyllä tule olemaan kaksinen, sanonpahan vaan.
Pyörätie ei ole etanan paikka.

Eikä kyllä kastematojenkaan. 

Tähän päättyy tämänpäiväinen. Jatkan siis töitä
ja yskimistä.

<3 Tyyne