Luetelmia lapsesta

Ihana ihana ottaa ensiaskeliaan välillä horjuen, välillä syöksyillen. Vauhtihirmu rymyää sohvalla, konttaa sängyllä, kiipeää keittiönjakkaran alimmalle askelmalle ja kurottaa tiskipöydän reunalle. Äidin supermies auttaa tiskaamisessa, keittiön järjestelyssä, dc-fixin asennuksessa, konvehdien valmistuksessa ja imuroinnissa. Kullanmuru osaa taputtaa, heiluttaa, nyökyttää ja laulaa 'ihhahhaa' , tai vaihtoehtoisesti 'hahhahhahhaa se oli hai'. Hän on valloittava, suloinen, rasittava, kovaääninen, suloinen, sottainen, kiukkuinen ja iloinen. Hän herää liian aikaisin ja liian hyvällä tuulella vuorokaudenaikaan (ja äidin vireystilaan) nähden. Isän tullessa töistä hän konttaa ovelle ja huutaa 'kuka!'

11 kuukautta äidin elämää on osin samaa kuin aina ennenkin, mutta suurelta osin aivan eriä. Taaperoksi kasvanutta vauvaa katselee usein ihmeissään: tuollainenko se on? Miten voi olla? En ikinä olisi osannut kuvitella mitään näin ihmeellistä! Ja totuus on kuitenkin se, että ennen vauvaa en oikeastaan kuvitellutkaan mitään. Odotusaikana mielessä oli se pieni vauva joka oli kohta syntyvä, ei tämä ihmislapsi, joka osaa niin paljon ja on niin paljon, joka rutistaa lujasti ja huutaa lujasti, joka hymyilee leveästi ja elää leveästi.

On melkein vaikeaa muistaa aikaa ennen poikaa. Ihan kuin hän olisi ollut täällä aina, eikä kuitenkaan ole. 

 

Päivä paratiisissa

Yksi toteutunut kesäsuunnitelma: vierailimme yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Pakkasin pikkuisen aurinkopojan mukaani, nousin bussiin ja lähdin Linnanmaalle, missä kokoonnuimme ystävien kanssa ja suuntasimme puutarhaan. Kuvia ei yksinkertaisesti voinut olla ottamatta, ja tänne ne päätyivät. Pitkästä aikaa kunnollinen kuvapostaus siis.

Pienellä riitti ihmeteltävää.

Sympaattisia kaktuksia.

Kultaminälilja

Kasvien nimet saivat hymyn huulille. Tämä vänkyrävartinen, liilakukkainen puu oli kaljuihmeköynnös.

Ulkopuutarhan lammikolla asusti sorsia, joiden poikaset olivat vielä aivan pieniä ja untuvaisia.

Tänne olisin tahtonut jäädä.

Päivä oli ihana. Jäin ihmettelemään, miten en ole eksynyt puutarhaan aiemmin, vaikka olen asunut kaupungissa jo kuusi vuotta. Monta kesää on tosin kulunut niin, että olen ollut kotiKuusamossa tai - kuten viime kesänä - töissä. Varmasti tulen vierailemaan tuolla toistekin ja viemään muitakin siellä käymään.

Vapaana kuin lintunen

Koko viime viikon minun mieheni teki kymmentuntista iltavuoroa. Ja koko viime viikon minä olin monta pitkää iltaa kahdestaan vauvan kanssa, sen vauvan, joka tekee hampaita, sen vauvan, joka välillä yskii, ja sen vauvan, joka opettelee kiipeämään. 

Viikonloppuna oli kotikotonani pikkuveljen rippijuhlat. Ja koska mies oli viikonlopun töissä, otin vauvan mukaani ja lähdin sinne muulla kyydillä. Muu kyyti lähti jo torstaina, joten olin vauvan kanssa kahdestaan reissussa koko pitkän viikonlopun.

Tietenkin vauvalle riitti hoitajia, seuranpitäjiä ja leikkikavereita yllin kyllin.

Mutta kun vauva tekee hampaita, sekoittaa rytmin, tulee leikitetyksi mummujen, tätien, enojen ja papan taholta sekä ikävöi isää, sekin väsyy.
Siihen kun lisätään juhlien valmisteluissa pari (omastakin syystä) liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa, tulee sunnuntaina kotiin väsyneen vauvan lisäksi väsynyt äiti.

Väsyneenä äiti ei jaksa ajatella hyvää, vaan ottaa itseensä ja käpertyy kyyneliin, on väärinymmärretty ja kovin yksin. Kun maanantaikaan ei tahdo tuoda helpotusta, on äidillä vapaaillan paikka.

Parin viestin jälkeen vapaailta on järjestynyt. Vauvan isä lupaa heti, ja äidin ystävälle yhteinen ilta sopii mainiosti. Ja niin sitä mennään! Heti mieli kevenee, jaksaa toimia iloisena, jaksaa sopia asioita. Kun vain tietää, että kohta saa hetken hengähtää.

Ja kesäisen Kaupungin ilma on raikas ja tuulinen, aurinkoinen ja lämmin. Kiivetään kahvilaan, ihmetellään maisemaa, parannetaan maailmaa. Kuljeskellaan puistoissa, ihaillaan luontoa, kertoillaan juttuja ja muistellaan menneitä. Aurinko lämmittää ja silkka vapaus saa hymyilemään. 

Ilta päättyy huoltoaseman hampurilaisaterian ja Islannista haaveilun äärelle. Kotiin saapuu mieleltään keventynyt ja ajatuksensa tuulettanut äiti.

Vaikka onkin taas myöhä, löydän itseni kirjoittamasta tätä. Itsetutkiskelun paikka: kuinka suuri yhteys on luonnossa kuljeskelun ja ympäristön rauhallisen tarkkailun sekä kirjoitusinnon välillä?
Voisi nimittäin luulla, että suuri.

Minun pieni poikani

Onko mitään ihanampaa
kuin minun pieni poikani tässä?
Ja kuitenkin, vasta niin vähän aikaa
hän ollut on elämässä.

Päivien täyttäminen vauvasta nauttimalla ei ole kovinkaan vaikeaa. 
Hurmaavat hymyt! Ensilusikalliset! Mahalleen pyörähdys! Omat kädet, kaksi pientä ihmettä. 

Ja kauhistus kun on kirkasta 
tuolla ulkona auringonpaisteessa!

Marraskuun lapsi, pikkuinen pimeän poika, on aivan ihmeissään helmikuisten aurinkopäivien suunnattomasta kirkkaudesta. Eihän täällä voi katsoa! 

Huolimatta kaikesta ihanasta on tietenkin niitäkin hetkiä, kun mikään ei toimi. Vauva ei toimi niin kuin pitäisi: ei syö, ei kakkaa, ei hymyile, ei leiki. Kitisee, huutaa, valvoo ja valittaa. Ja kuitenkaan ei päivän jokaista hetkeä voi täyttää vauvalla; on muutakin tehtävää elämässä.

Onneksi vauva välillä nukkuu.

Elämää

Tuulee tuulee tuulee
kun kävelen kohti koulun ovia
Tuulee tuulee tuulee
kun työnnän rattaita kadulla

Pitkästä aikaa pääsin luistelemaan
teroitetuilla luistimilla.
Puristivat ne, silloin kun pysähdyin. Ei passannut pysähtyä.
Luistelu lastenrattaiden kanssa toimii kuin unelma. En minä tarvitse jääkiekkomailaa, rattaista saa paremman tuen ja on enemmän pintoja joilla osua kiekkoon.



Sisällä kotona alan kyllästyä jouluverhoihin. Nyt jo! 
Luulin jaksavani pidempään, ainakin helmikuuhun saakka. Vaan ei.
Alkaa jo olla tarve vaihtaa taas kevyempään. Aioinkin tehdä sen tänään.
Sisällä kotona on vauvasisustus. Harso siellä, toinen täällä. Tutteja joka tasolla
ja nurkassa leikkimatto. Sohvalla lojuu Pikku Eetu Katso tätä
Ja keittiön lattiaa koristaa sitteri. 
Myös vauva lojuu milloin missäkin. Usein sylissä, toisinaan sitterissä
ja aina kun viihtyy
lattialla.



Sain syntymäpäivälahjaksi hyvin nukutun aamun.
Aamun ilman kitinää
aamun ilman kakkavaippoja
aamun ilman vauvaa.
Kun heräsin ja nousin, näin ensimmäisenä lapsen, jota ehdin jo ikävöidä.
Isänsä sylistä tuo pieni mies hymyili minulle, kunnes muisti olevansa nälkäinen.

Viime päivinä olen taas palannut keittiöön
tekemään ruokaa: kanalasagnea! Makaronilaatikkoa! Suunnitelmissa kasvissosekeittoa!
Ja leipomaan. Kakkua, mokkapaloja normaalina ja gluteenittomana. Innolla odotan lähestyviä leipomisjuhlia. Laskiainen! Ruuneperi! Ja ristiäiset, joihin saan tehdä voileipäkakun.

Kynä käteen

Aika vain vierii. Vauva on jo kahdeksan viikkoa vanha, edellisestä postauksesta on siis jo seitsemän viikkoa. Kuluneet viikot ovat sisältäneet niin paljon kaikkea. Syömään ja syöttämään opettelun, ensivierailut mummuloihin, joulun, väsymystä, kyyneleitä, rakkautta, jännitystä, iloa ja onnea. On ollut myöhäisiä nukkumaanmenoja ja aikaisia herätyksiä, yösyöttöjä ja automatkoja, vatsanväänteitä ja kauppareissuja. Kirjoittamiseen tarvittavaa tahtoa ei ole löytynyt.

Sen sijaan on ollut harmi siitä, ettei kirjoita. Kaipaus niihin aikoihin kun vielä muisti, jaksoi ja halusi kirjoittaa. Kun siitä todella nauttii, ja sen kokee hyödylliseksi itselleen! Että kun edes päiväkirjaan raapusti mietteitään, antoi mennä vain. Sanat paperille juuri sellaisina kuin ajatukset ne siihen heittivät, rivit kierossa ja täynnä hirveimpiä harakanvarpaita. Ja mitä niistä, ne tekstit eivät ole lukemista varten, vaan kirjoittamista itseään. Että saa paiskata jokaisen mietteen pois pään sisästä, niin huonot kuin hyvätkin.
Ja useimmiten ne huonot, sillä hyvät ajatukset ja onnellisuus virtaavat ja saavatkin virrata ulos hymyinä, nauruina ja rupatteluina läheisille. Huonot tuulet, synkät ajatukset, pelot ja ikävät taas pyrkivät pysyttelemään sisällä, ja juuri niitä on hyvä riipiä paperille. Kirjoittaa pelot pois, itkeä ikävät kynä kädessä, vaikka sen sata kertaa. Sillä se auttaa.