Kynä käteen

Aika vain vierii. Vauva on jo kahdeksan viikkoa vanha, edellisestä postauksesta on siis jo seitsemän viikkoa. Kuluneet viikot ovat sisältäneet niin paljon kaikkea. Syömään ja syöttämään opettelun, ensivierailut mummuloihin, joulun, väsymystä, kyyneleitä, rakkautta, jännitystä, iloa ja onnea. On ollut myöhäisiä nukkumaanmenoja ja aikaisia herätyksiä, yösyöttöjä ja automatkoja, vatsanväänteitä ja kauppareissuja. Kirjoittamiseen tarvittavaa tahtoa ei ole löytynyt.

Sen sijaan on ollut harmi siitä, ettei kirjoita. Kaipaus niihin aikoihin kun vielä muisti, jaksoi ja halusi kirjoittaa. Kun siitä todella nauttii, ja sen kokee hyödylliseksi itselleen! Että kun edes päiväkirjaan raapusti mietteitään, antoi mennä vain. Sanat paperille juuri sellaisina kuin ajatukset ne siihen heittivät, rivit kierossa ja täynnä hirveimpiä harakanvarpaita. Ja mitä niistä, ne tekstit eivät ole lukemista varten, vaan kirjoittamista itseään. Että saa paiskata jokaisen mietteen pois pään sisästä, niin huonot kuin hyvätkin.
Ja useimmiten ne huonot, sillä hyvät ajatukset ja onnellisuus virtaavat ja saavatkin virrata ulos hymyinä, nauruina ja rupatteluina läheisille. Huonot tuulet, synkät ajatukset, pelot ja ikävät taas pyrkivät pysyttelemään sisällä, ja juuri niitä on hyvä riipiä paperille. Kirjoittaa pelot pois, itkeä ikävät kynä kädessä, vaikka sen sata kertaa. Sillä se auttaa.