Uintia ja muuta

Eilen, kun menimme tavan mukaan uimaan, Ansku tuli mukaan. Ja lähdettiin uimaan 'rinkiä', ja kun ei tarvinut yksin kiertää siellä vaan mukana oli joku, jota saattoi morjestaa aina vastaantullessa, uinti sujui paremmin kuin aikoihin. Sain kiinni vanhasta uintirytmistä. Siltä ajalta kun olin peruskoulussa ja kävin viikoittain uimahallissa. Puikkelehdin siellä vesijuoksijamummojen lomassa ja uin ja uin. 
Löysin sen taas. :) Tuntui ihan kivalta. Siltä, että nyt kun uimalasitkin on löytäneet tiensä tänne, voisin käydä uiskentelemassa useamminkin viikossa. Sillain urheilun kannalta. Katsoo nyt, miten se lähtee.
Tänään kävin kaimapojan luona kylässä. Koska. Siksi.
Ilman mitään erityistä syytä nyt vain otin ja menin. Kumma kun niin harvoin tulee käytyä, vaikka ollaan melkein naapurit. Matkaa on vain puolisen kilsaa. 
Sitä vaan muka on kaikkea. Niinhän onkin. Oikeastaan. Kun on menossa joka päivä. Pari päivää viikossa vakijuttuja, sitten loput pari ex tempore -vetäisyjä ja sitten perjantai. Joka on ihan hyödytön päivä, koska se edeltää viikonloppua, jolloin kaikki tekevät lähtöä omaan viikonloppuunsa eikä kukaan tee täällä mitään kenenkään kanssa. Jep.
Perjantai on turha päivä. Sosiaalisen elämän kannalta. Siis sosiaalisen elämän täällä Oulussa kannalta. Ehkä niin.

On ehkä pakko lopettaa kirjoitus tältä iltaa. Sormet on meinaan niin kohmeessa, että ne eivät oikein osu oikeille näppäimille ja moni sana pitää kirjoittaa kokonaan uusiksi monta kertaa. 
Että morjens.

50 mielikuvituksen puutteessa Ü

Näin pitkää taukoa ei ole tainnut vielä ollakaan kirjoitusten välillä. Tämä tällainen kirjoittamattomuus johtuu oikeastaan tekstien määrästä: sain päähäni, että 50. blogiteksti ei voi olla ihan mitä tahansa. Ja siksi sitä on nyt saanut odottaa. Kun ei ole oikein ollut kirjoitettavaa, ei kertakaikkiaan vain ole ollut. Ja sen 50. takia en ole voinut edes kirjoittaa, että 'eipä ole mitään asiaa. 

On loma.Syyslomaksi joku saattaisi sanoa, mutta kyllä se täällä pikkuhiljaa alkaa olla jo hiihtoloman puolella. Lunta on maassa ihan reilusti. Pakkasta melkein kymmenen astetta. Oikeastaan vasta tänään kävin kunnolla toteamassa talven; laitoin talvikengät jalkaan (Huomasin toisen olevan hajalla. En muistanut sitä. Onneksi vain vetoketju on lasahtanut. Nauhat toimii ü.), talvipipon päähän ja talvikoiran eikun Pennikoiran hihnan päähän ja lähdin ulospihalle hengittämään talvea ja siristelemään silmiä sen kirkkaudessa. On ihanan kirpeä ja kuulas sää. Korkeapaine, jos saa vähän päteä.
Pikkusisarukset kävivät päivällä luistelemassa lammen jäällä. Tiedän heidän lisäkseen muitakin, jotka ovat takuulla mielissään kun pääsevät taas luistimille pitkän, jäättömän kesäkauden jälkeen. 
Pari päivää lomasta on jo mennyt osittain siihen, että olen värkännyt koulutehtävää. Portfoliota kasviksista. Oikeasti se on ihan mielenkiintoista, joistain kasveista saa tietää sellaista, mitä ei olisi osannut arvatakaan. 
Eilen oli portfolioton päivä. Tänään aukaisin taas koneeni jatkaakseni hommaa. Jee. 

Nuorimmainen pikkuveljeni on kerrassaan hurmaava tapaus. :) Hymyilee kuin Hangon keksi. Rakastaa riekaleiksi pikkuisilla käpälillään. Tekee pikkuisia ilkeyksiä ja hymyilee sitten niin ettei sille voi edes suuttua. Rutistaa sitä mihin yltää, yleensä jalkoja. 
On vain niin kertakaikkisen suloinen tapaus. :)

Siellä kotona

Kotona on lunta. Pikkusisko lisäsi Facebookiin lumilyhtykuvan. Serkkutytön blogissa on lumisia kuvia ja ensilumifiilistelyä. Miksei täälläkin? Aamulla kyllä oli maassa valkoista. Satoi rakeita, ne pisteli kasvoihin kun pyöräili.
Nyt sataa vettä. On ihan litimärkää ulkona.
Ja kotona on lunta ja valkoista ja talvi. Ainakin nyt.
Perjantaina menen sinne itsekin, mutta ehtiikö ensilumi sulaa siihen mennessä? Niin vähän luulen. Ihan epäreilua. Jospa kuitenkin olisi lunta ensi viikolla. Kun on loma. 
Syyslomasta tulisi talviloma. Ihan yllättäen. Melkein.

Aina täällä vaan sataa!
Aamuinen raesade oli pudottanut koulumatkan puitten lehdet tippumaan melkein kaikki. Tie oli ihan lehtien peitossa. Lehtimatto. Keltainen ja kultainen ja vähän luminen silloin.
Nyt se on kyllä ihan märkä matto.
Ehkä on matonpesupäivä. 

Kaikkea voi tehdä

Että saa istua sohvalla ja juoda ananasmehua ja olla ihan törkeän onnellinen vain. Lämpimässä kämpässä villapaita päällä, posket vielä kylminä pyöräilyn jälkeen..
Kun ihan oikeasti on voinut tehdä. Noin vain. Lähinnä.. lähteä. Vaikka oli huono fiilis mihinkään, ja ärsytti, niin lähti silti. 
Ja sai paljon enemmän kuin voisi uskoakaan. 
Ensinnäkin, pannaria (pääasia tietenkin).
Toisennakin, otettiin ja lähdettiin bussimatkustamaan. Minä ja Hanna. Saavuimme perille, ja minä viihdyin. Hannasta en niinkään tiedä, mutta itsestäni voin sanoa. Että viihdyin.
Mitään erikoista ei tapahtunut. Oikeastaan, mitään ei tapahtunut. Olimme vain. Se riitti. 

Paluumatkan (taas bussilla) ja iltavillinpoikasen jälkeen pyöräilin vielä takaisin kämpille. Ja tässä nyt olen. 
Tuolla pyöräillessä ihastelin syksyä.. Voisi luulla että on pimeää. Mutta ei kaupungilla tietenkään ole. 
Lehdet on pudonneet puista maahan ja tielle. Kerääntyneet talojen seinustoille ja katujen reunakiveyksien viereen. Vähän joka paikkaan. Ja jossain kohti jalkakäytävää peittää keltainen lehtimatto. 
Ja minusta se on kaunista. Kun on muuten pimeää, ja katuvalot loistavat keltaisiin lehtiin. 
Ja päivisin tuuli pyörittelee kuivia lehtiä pitkin teitä, niin että voi melkein nähdä tuulen. Kun lehdet pyörteilevät tuulen mukana. 

Kuka on nähnyt tuulen?
Niin kuin runossa kysytään.

Mietteissä

Viikonloppu viikonloppu viikonloppu 
takana
nyt.
Kenen muun kuin pikkusiskon kanssa voi syödä lättyjä ja omenaa kello kahdelta yöllä, kuunnellen samalla Taikatalvea? Ja tukehtua lättyyn kun 'Tuutikki on kaatanut niiden päällä kylmää jokivettä ja nyt ne nelistävät tiehensä eivätkä KOSKAAN palaa takaisin!' :D
Sen vaan sanon.
Pyörä ollut kovalla käytöllä taas. Mitenhän se kestää kaiken sen pyöräilyn, millä sitä rasitan?
Välillä mietin, miten itse kestän. Kun en välitä matkoista. Voi pyöräillä vaikka sen seitsemän kilometriä, jos vain haluaa. Se on itsestä kiinni. Ei se ole matka eikä mikään. Vaikka sen ajaisi edestakaisinkin. Vaikka ajaisi enemmänkin. 
Tänäänkin on tullut ajeltua. Mutta silti on toisia, jotka on ajaneet vielä enemmän. 
Eikä se heillekään ole ongelma.
Toisille on.
Ei voi mitään.
Pikkusiskon ja pyöräilyn lisäksi viikonloppu ojn pitänyt sisällään aika paljon ry:llä istumista. Oli syysseurat. Lauantai-iltana Professorintie seiskan talo oli täpösen täynnä, suurimmaksi osaksi nuoria. Kyllähän siellä laulettiin! Oli pakko välillä itse pitää taukoa ja kuunnella vain. 

Mari lähti tänä iltana. Viimeisiksi sanoikseen ennen eroamista hän kehoitti varomaan virtahepoja .. alikulkutunneleissa? Niin kai, jos en väärin kuullut. Mielenkiintoinen varoitus. Virtahepoja ei näkynyt, eikä siinä ainoassa alikulussa, josta ajoin, ollut vettä juuri minkään vertaa. Merikosken siltojen alla sitä virtasi, mutta virtahepoja en sielläkään usko uiskentelevan. Jostain syystä.
Mistähän sisko ne elukat hoksasi?

Kun sade ropisee peltiseinään

Ulkona on niin pimeää.. 
Sataa vettä.
Päiväkirjan välissä on vaahteranlehti viikonlopulta. Keltainen vaahteranlehti. 

Vähän niin kuin minussa..
Kun välillä on niin värikylläistä, aurinkoista ja syksy näyttää ihanuutensa. Puiden lehdet ovat keltaiset ja ihan loistavat syksyä. On helppo hymyillä ja rakastaa kaikkea.
Sitten ilta pimenee, ja sade ropisee ulkona, ja tuulee ja on niin kylmä. Ja pimeys saa ajatukset surullisiksi, ja sitten kaikki on ihan sekaisin, kun kaikki sekoittuu keskenään, ilot ja surut ja kaikki.

Jostain sitä kuitenkin saa selkeyttä.
Nähdä sateen taakse. 

Ystävät siinä vieressä. Lähes tärkeintä mitä on. 
Että joku kuitenkin on siinä ja ymmärtää ja rutistaa ja jaksaa naurattaa ja piristää, ja oikeastaan kaikki onkin ihan hyvin, vaikka syksy painaakin päälle.

Kun tulisi jo lunta. Saisi ehkä vähän valoa tähän. Että on pimeää. 
Tulisi Joulun aika. Hirrveesti kynttilöitä (kun niitä ei ole vielä ollutkaan yhtään..)
ja jouluvalot, ja joululauluja. 
No, ei siihen enää pitkä aika ole. Eeei. Kunhan malttaa odottaa.