Ei mitään olennaista

Äidin käsialaa

Omatekemä, paitsi perhonen ei; se on Marin

 

Kaupungissa eräässä ränniputkessa

Kuvat eivät tällä kerro mitään olennaista, eivät yhtään mitään. Lähes kuukausi Tyyne-postaamatta! Ja mistä kaikki johtuu? Pojasta! Hyi Tyyne, ettet edes häpeä! En sitten yhtään. Tai no, ehkä vähän. 
Tässä nyt kuitenkin tulee, jonkin verran.

Jotenkin ei ole tajuntaan edes mahtunut vielä, että on kesä. Aina välillä se käväisee mielessä, mutta häipyy yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Säiden mukana. Jossain vaiheessa täällä kotikotonakin oli ihan kesäsää, lämmintä oli ja sai kävellä ulkona sortsit jalassa ja kesähepenissä ja käydä pesemässä mattoja auringonpaisteessa niin että ihan hiki tuli, ja riippumatossa oli ihan kuuma ja vähän ehkä rusketuinkin, jopa minä. Sitten tapahtui jotain, eikä ollut ihan niin lämmin enää, ei kyllä ihan kylmäkään. Että tarkeni vaikka pelata sulkapalloa vaikkei ollut takki päällä. Ja iltaisin oli kai aika viileää, mutta ei se paljoa hidastanut niitä, jotka halusivat iltakävellä.
Muistaakseni tapahtui...
...rippijuhlien laittoa,
omienkin juhlien valmistelua,
ja
äsh
miten ei voi muistaa? Sitä se teettää, niinkö? 
Tapahtui iloisia asioita, paljon. Onnellisia. Poks poks. Raketteja (kuvaannollisia.)
Ja koska elämän ollessa pelkän juhlan lisäksi ruusuilla tanssimista juhannus kului niin ikään juhlien merkeissä. Kihlajaisjuhlia edeltävänä iltana pääsimme kuin pääsimmekin siskojen kanssa Siikatörmälle juhannusseuroihin. Sielläkin oli kyllä sangen kylmä, mutta ei se hidastanut. Silti istuimme ulkona penkillä (ei siskojen kanssa, jonkun ihan muun) ja olimme. Lakunauhaa syöden.
Juhlat sujuivat juhlavasti. Kuvien kakut ovat sieltä peräisin. Kun sitten olin juhlinut tarpeeksi, lähdin. Tai. Kun olimme juhlineet, lähdimme. Mersulla. Kohti Pattijokea. Keskimääräistä suuremman jännityksen kera. 
Ja Pattijoella oli kaunista. 
Voisin kertoa kallioista
joilla voi hypellä
ja joille voi kiivetä
ja joilta voi nähdä merelle.
Tai metsästä, jossa kasvaa pihlajia, ja joka ikinen pihlaja on valkoisenaan kukista (entä sitten pihlajanmarja-aikaan?)
Ja poluista, joilla ei voi olla juoksematta täysiä.
Ja lintutornista, josta näkee meren ja auringonlaskun ja auringonnousunkin, tarvittaessa.
Ja voisin kertoa laitumista
ja hevosista niillä
ja metsistä täynnä metsätähtiä. Ja syreenipensaista ja lupiineista, lumipalloheisistä ja hiirenvirnasta ja siitä, että on kesä. 
Voisin kertoa mansikkapaikasta.

Tajunnan ohi tänä kesänä menivät myös suviseurat. Torstai-iltana olin kylmissäni, ihan hulluna, ja perjantaiaamuna olin sairas, ja lauantaina, ja sunnuntaina toipilas, ja vielä tiistaina pianoa soittaessa tuli ihan hiki, ja siitä tiesin, että sairaana on oltu. Enkä tiistai-iltana hypähdellyt kallioilla kiveltä toiselle, astelin ja kiipesin suorastaan.
Ennen suviksia olin hoitamassa serkkulapsia. Siellä, Oulaisissa siis, eräänä iltana pyöräilin pientä tietä pitkin, ihan muina miehinä, ja katseeni kiinnittyi mersuun, jonka kuva on tuolla noin, ylempänä. Sitten vilkaisin pihalla grillaajia ja hoksasin, että olikonetuttuja. Äidiltä kysyin ja varmistin ja rohkaisin itseni. Se kannatti! Löysin itseni kylästelemästä kummieni luota. Siinä iltapalapöydän ääressä jutustelimme pitkän tovin, ja tulin hyvin hyvälle mielelle siitä. Että vieläkin hymyilyttää Ü

Ja vaikka, tai kun, tilanne on mikä on, hymyilyttää siltikin aina välillä. Ihan itsekseen.

T. Tyyne.

ps. Huomasin otsikon olevan valheellinen loppujen lopuksi