Onnellinen tästä

Ensimmäiset päivät uudessa koulussa. Perehdytys kaikkeen uuteen, infoähky ja totaalinen unohtaminen. Ensimmäiset lukujärjestyksen mukaiset päivät, päiväunelmista heräily millä tunnilla milloinkin sattuu olemaan.
Näin aluksi.
Koulu tuntuu kiinnostavalta
ja pelottavalta
ja loppujen lopuksi ihan ymmärrettävältä (paitsi enkuntunnit, voihan tynnypeito.)
Huomisaamun ohjelmassa ensimmäisenä olisikin sitten englannin lähtötasotestin teko ja sitten valmentavalle kurssille soluttautuminen. Vakoojan tavoin.
Enkuntunnilla tehtävänä oli haastatella työparia kirjoista: lempikirjat ja lempisarjat, lempikirjat lapsena, inhokkikirja, yliarvostettu kirja, lempihahmot. Englanninkieli tukki harmaat aivosolut ja aiheutti mustan aukon kaiken lukemani päälle. Väitin yhden lempihahmoistani olevan Jussi Vares (no on se silti) unohtaen Nuuskamuikkusen kokonaan. Lapsuuden lempikirjoista ainut mieleen pulpahtanut oli Mestaritontun seikkailut (hyvä on, se OLI yksi lempikirjoistani ja ei siitä kauaa ole kun sen viimeksi luin), enkä muistanut olevan olemassakaan Ronja Ryövärintytärtä tai Kolmea iloista rosvoa. Lempisarjoista kertakaikkiaan en osannut sanoa mitään. Paitsi Harry Potterin, joka taisi olla lähes koko ryhmämme lemppari. Mutta mihin hävisivät Muumit, TuijaLehtiset ja muut? Ei oikein tahtonut löytyä sanoja in inglish. Selvisin kuitenkin hengissä haastattelusta ja koulun jälkeen pyöräilin suoraa päätä hallille, kassan kautta pukkariin ja erittäin määrätietoisesti allasveden kloorinhajuiseen viileyteen. Viime uintikerrasta onkin kulunut aikaa ihan liikaa, ja oli hyvä olla taas altaassa. Uinnin jälkeen oli tuttu uinninjälkeinen löllö olo. Pian taas uudestaan joohan :)

Lenkkilenkkarit

Nerokkaita keksintojä on monenlaisia, tässä yksi niistä Ü

Kukkia, minulle! Voi että <3

Meitä serkuksia oli joskus kahdeksan. Nykyään luvun saa kai kertoa kymmenellä, lähestulkoon ainakin.

(Oikea vastaus lienee 79)

Sunnuntai-iltana rauhoittumisen paikka.

Tänään sain tehdä kakun Ü

Tuli ihan hieno, minusta Ü

Serkkutytön synttäreitä juhlittiin syksyisen illan hämärässä kynttilänvalossa. 

Illalla ulkona käväistessäni tuntui niin vahvasti syksyltä.

Tälläkin hetkellä sade ropisee peltiseen ikkunalautaan.

Ja olen niin onnellinen juuri tästä.

Lappajärvi

Torstai-iltana lähdimme isän, Hillan ja pikkupoikien kanssa reissuun kohti Vimpeliä ja sukutapaamista. Ensimmäiset kaksi yötä vietettiin Vihannissa serkkujen luona.

Viime viikon keskiviikkona rakas ystäväni Nokia Supernova ilmoitti, että viiden uskollisen palvelusvuoden jälkeen olisi vihdoin ansaitun eläkkeen aika. Siinä sitä sitten oltiin, ilman luotettavaa puhelinta suuren maailman keskellä. Torstaina tutustuin, hiukan epävarmana ja jopa vähän vastahakoisena, uuteen punaiseen Nokia 301:een. Nyt tiistaina tutustuminen alkaa olla ohi ja punainen on päässyt myös blogikäyttöön. Sen kamera on hitusen parempi kuin Supernovan, mutta teknisesti huikeita otoksia ei kannata edelleenkään odottaa. 

Setämiehen 30-vuotissynttärikakku

Pikkuserkuksia

Lauantaisen sukutapaamisen illanviettopaikkana Lappajärven rantamilla sijaitseva Vieresniemi.

Sunnuntaiaamuna palattiin menneisyyteen. Vanha tuttu Huvilan ranta oli lähes entisensä, ja Lappajärven laineet liplattivat sen rantoihin kuten monena muunakin kesänä jo vuosia sitten. Kivistä rinnepolkua alas hypellessä ihmettelin, miten sitä alas juostessa ei ikinä lennetty nenälleen kivikkoon.

 

Pikkuveljistä nuorempi kävi rannassa ensimmäisen kerran elämässään. Vanhempi oli käynyt siellä ainoastaan kerran, ollen silloinkin alle vuoden vanha. 

Paluumatkalla törmäsimme näihin 'oih en kestä' -kuusiin Ylivieskassa.

On se jännä

Sanoja sanojen jälkeen.

Sanoja peräkkäin

kirjaimia, tekstiä

Luettua

kirjoitettua.

Hömppäkirjoja

pakinakirjoja

klassikkokirjoja.

Päiväkirjoja

vieraskirjoja

kirjeitä

sähköposteja

blogeja

luettuna,

kirjoitettuna.

Kaikki mikä on tärkeää

tai sitten se mitä mielessä pyörii

laulun sanat

runonpätkät

kauppalista.

Nimet

suunnitelmat.

Se, mikä pitää muistaa

ja se, minkä haluaa unohtaa.

Niin kauan

kun kynä pysyy kädessä

ja silmät näkevät lukea.

Aiemmin en lopeta.

Yöt on jo pimeitä. Odotan, että alkaa arki. Että voin herätä aamuisin kouluun ja tulla sieltä pois. Uusi koulu. Uusia juttuja. Uudet tyypit ympärillä. Ihan uusia asioita opittavana. Koulurakennus. Missä on vessa? Missä on ruokala? Miten paljon maksaa? Miten maksetaan? Entä koulukirjat? Oppituntien luonteet? Osaanko? Opinko? Minkälaisia ihmisiä siellä on? Onko jotkut ehkä mukavia vai onko kaikki kummallisia? Tai ehkä enimmäkseen on mukavia ja osa vain kummallisia. Olenkohan itse mukava vai kummallinen? Vai sekä että? Ainakaan ei ole paljon tuttuja siellä. Tuntemattomia vain. Ja kun kerta olen sinne päässyt. Onkohan monet niistä käyneet lukion? Kun itse en ole. En ole yleissivistynyt ja opiskelevainen. Tai siis lukiosivistynyt. Ihan tavallinen elintarvikevalmistajatyttö vain. Niitä hulluja valkovaatteisia, jotka kulkee pitkin koulua nauraen hysteerisenä ja huudellen ja ilveillen. Istuen kahvitauolla (vahingossa) lähes tunteja. Unohtaen, että piti tehdä kuorrutus. Ettei lätyt itsekseen paistu. Että keitot on vieläkin etiketöimättä. Ja siivous tekemättä. Hups. Ja sitten takinsisäisen taskun kohdalla takissa on sinireunainen etiketti, jossa lukee kaalilaatikko. Tai porsaanleike. Tai amerikkalaiset pannukakut tai voisilmäpulla. Ja OSAO.

On se kieltämättä aika jännä. Ei ole tutut tytöt siellä, joille pukuhuoneessa sanotaan että huomenta, taas myöhässä, naurua, ala tulla. Eikä tuttuja keittiöitä. Ei keittiöitä ollenkaan! Miten voi sitten pärjätä?! Ja olla kaikki päivät koulussa tavallisilla omilla vaatteilla ja hiuksetkin näkyy kun ei ole valkoista myssyä päässä! Voiko silti mennä kouluun tuulihousuilla joissa on polvessa reikä, ja iso turvallinen opistohuppari päällä? Pitääkö heti muuttua ihan asiallisen näköiseksi? Voiko ehkä vieläkin kirjoittaa kämmenselkään että 'mieli½' ja olla olevinaan normaalisti? Ihan ilman sinireunaisia etikettejä.

 

Minä piirrän ympyrän,

kaksi silmää, nenännypykän,

vielä korvat, hymysuun,

hulmuhiukset päähän.

Minkäs muun?

No mekon tietenkin:

pilkullisen juhlaleningin.

Kaksi kättä sormineen, 

jalat tanssikenkineen. 

Piirrän toisen ympyrän,

sille myöskin silmät, nenänpään,

hörökorvat, naurusuun,

pystyhiukset päähän.

Minkäs muun?

No paidan tietenkin:

raidallisen villajumpperin,

housun lahkeet, lenkkarit.

Käsikkäin on kaverit.

Aatun perheessä suunnitellaan ohjelmaa hänen siskonsa häihin. Pikkuisten olisi tarkoitus laulaa tämä suloinen laulu, jonka minäkin ehdin oppia viikonlopun aikana.

'Käsikkäin on kaverit.'

Onpa niinkin, lähes aina kuin mahdollista. Eli silloin, kun Suomen valtion varusmiespalvelus sen sallii eli päästää inttipojat viikonloppulomille. Ja koska viikonloput eivät ole ikuisia ja viikot ovat siinä välissä ikävästi, tekstareita kuluu ja ikävä kaihertaa sydämessä ja mielessä. Vapauttavan perjantain lähestyessä ikävä väistyy odotuksen tieltä ja lopulta katoaa kuin tuhka tuuleen ja unohtuu olevan olemassakaan. Turhanpäiväinenhän se silloin onkin, kun toinen on lähellä ja vieressä ja läsnä.

 Rakastunut Tyyne on itselleenkin uusi kokemus.

Joten nyt kesän aikana olen sitten viettänyt joitakin viikonloppuja Pattijoella, Aatun kotona. Tänään toinen kolmivuotiaista kaksostytöistä uskalsi syliini ensimmäisen kerran juhannuksen ensivierailun jälkeen. Tuntui kieltämättä pieneltä voitolta.

Nyt ihan kohta väsymys voittaa. Pää tuntuu aika tyhjältä joten postaus päättyy tähän. 
Ps. Kuva on piirretty paintilla. Ihan itse.

Niiiiin lomalla, vielä ainakin

 Olen ollut lomalla. Jätin läppärin Kaupunkiin kämpille ja postauksille tuli tauko. Olisi kyllä saattanut muutenkin tulla. 

Lähdimme tyttöjen kanssa mökille kauas sivistyksestä. Mökki oli pikkuinen, mutta se ei menoa juuri hidastanut. Sää suosi lomailijoita ja mökkiä käytettiin lähinnä nukkumiseen. Ja kuuleman mukaan melko kova ukkosmyrskykin tuli vietettyä mökin turvissa.

Kuuntelimme ukkosen kaukaista jyrinää pitkään. Aurinko paistoi ja lämmitti. Saunoimme ja laitoimme ruokaa ulkona nuotiolla. Leirimuona oli hyvää ja sitä oli paljon. Päivän mittaan tuuli yltyi, aurinko meni pilveen ja suojauduimme mökkiin. Vaahtokarkkinuotion ylläpidon onnistuminen näytti erittäin epätodennäköiseltä. Vaahtistenpaahto toteutuikin sitten sisällä mökissä, kynttilänliekkien lämmössä.

Kuuntelimme sadetta ja vain olimme. Tuuli lujaa, satoi lujaa ja jyrisi lujaa. Mökissä oli lämmintä ja kuivaa (paitsi kamiinanurkassa, jossa piippu vuoti lattialle.)

Mökkipäivän jälkeen kävimme kummipojan synttäreillä. Pikkuinen on jo kaksi vuotta vanha! Ja puhuu kuin papupata. 

Kotikotona koitti mustikka-aika. Pikkuveljen aamupuuro näytti tältä. 

Ja ne veljet!

Etten sanoisi suorastaan: Voi veljet!

 

 Viimeinen kotona vietetty lomaviikko tuntuu keskittyneen pitkälti riippumattoon. Siinä tuli vietettyä monta lämmintä hetkeä juurikin pikkuisten velipoikien kanssa. Niitä juttuja ei kyllästy kuuntelemaan ehkä ikinä! Ja vauvan nukuttaminen riippumatossa oli helppoa kuin heinänteko.

 

Lähdin jo kotoa Kaupunkiin, vaikka koulu alkaa vasta ensi viikolla. Viikonloppuna aion suunnata Etelä-Pohjanmaalle sukutapaamiseen. Mitä teen muut vapaa-ajat, sen aika näyttää. Ikävöin ainakin. Ja nautin kesästä, kun se vielä on.

Blogipostausta hidastaneesta sotaleski-ikävöinti -tapauksesta pitää ehkä tehdä oma erillinen postaus. Että asian saa sulautettua blogiin eikä se jää kivenä kenkään hidastamaan bloggaamista, niin kuin on lähes uhannut käydä.

Joten tähän loppuun voisin kertoa, että kuluneen viikonlopun vietin uudella paikkakunnalla perheessä, joka on kokonaisuudessaan tullut minulle tutuksi vasta tänä kesänä.

Jatkoa seuraa 

<3 Tyyne