Tänään olisi sellainen kynttiläilta

Tuulee ja on kylmä. Silloin, kun aurinko vielä oli korkealla, se paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Nyt, kun kello on siinä neljän maissa, aurinko onkin jo laskemassa! Että ihan kohta on pimeä ja voi sytyttää kynttilät ja nauttia niistä ihan täysillä. Näin melkein valoisassa ei vielä kannata sytyttää. 
(On se ihanaa että on kämppis joka keittää kahvia ja kysyy että 'juotko sinäkin?' Ja voi sanoa että kyllä kiitos!)
Vaikka onkin ollut aurinkoinen ja minun mielestäni siis kaunis päivä, on tuolla pihalla kuitenkin aika karua nyt. Syksyn väreistä ei ole tietoakaan, puissa ei ole lehden lehteä (paitsi että tuossa lähikoivussa on heti ensinäkemältä ainakin seitsemän lehteä vielä). 
Puut ovat siis aika paljaita, oksien välistä näkee haalean kylmän taivaan ja maa on paikoin märän, ruskean lehtimaton peittämä. Ei kovin kaunista ole, paitsi jos katsoo taivaalle ja näkee miten kuulas se on, tällaisena pilvettömänä päivänä. Pilvisenä päivänä ei kannata katsoa taivaalle, kun kuitenkin sataa vettä ja sitten menee silmään sitä vettä. Tai silmälaseihin, minun tapauksessani. 
Joka tapauksessa maisema on nyt sen näköinen, että kaipaa lumikerrosta pehmentämään itseään ja valaisemaan harmautta. 

Eilen iltapäivällä oli myös aurinkoista. Todisteena siitä kuvia:

 

 

Lähdimme eilen Lotan kanssa kylille etsimään lahjaa. Eräille kihlautuneille. En nyt tässä paljasta, miten lahjanetsimisreissu sujui, sillä se voisi yksinkertaisesti olla liian paljastavaa. Matkan varrella ohitimme vanhan, keltaisen vesitornin, jota laskeva aurinko kultasi viime säteillään. Tornia piti tietenkin kuvata, ja kuvasin sitten Lottaakin, kun kerran sattui siinä olemaan.

Anttilassa päädyimme selailemaan kirjaa 'Tatu ja Patu, syömään!' Vieressä todisteena kuva. Ja alla valaiseva videopätkälinkki aiheesta. 

TÄSSÄ 

Olen myös opiskellut lähestulkoon ahkerasti. Käynyt opettajien pakkolomaviikon tyhjentämässä koulussa tekemässä ryhmätöitä. Koulu on ollut erittäin, erittäin hiljainen. Käytävillä käyskentelee vain muutama oppilas, ja ruokalassa ei ole tietoakaan tavanomaisesta tungoksesta. Ruokajonoja ei yksinkertaisesti ole. Eniten ihmisiä tuntuu olevan yksikön kirjastossa ja kirjastolaisten omassa tilassa, Kirjacammiossa, missä väkeä kulkeekin sitten yllättävän paljon. Välillä tuntuu, ettei koko koulussa muita olekaan kuin me, tunnolliset kirjastolaiset.

Tiistaina alkoi ihan uusi asia elämässä: aakkosten opettelu. Venäjäksi. Alkaneessa jaksossa alkoivat näet venäjän opinnot, ja siellä sitä sitten opetellaan porukalla aakkosia. Lukemaan, kirjoittaan ja lausumaan kaikki ne seitsemän ässää. Ja kaikkea muuta, mitä nyt kuvitella saattaa. Olen itse asiassa nyt melko innoissani tästä uutuudesta, ja sen innon siivittämänä sain ainakin kerran selätettyä kroonisen ryhtymisvammani. Todisteena kuva:

Merkkarit liittyivät aiheeseen olennaisesti.

Samaisena keskiviikkopäivänä, jolloin kävimme kylillä, olin kätevä emäntä ja keitin vitamiinisoppaa. Epävitamiinillisesta mansikkamehusta, vitamiinillisista mansikoista ja todella vitamiinillisista punaherukoista. Ja oli siinä vettä ja perunajauhojakin tietenkin, mutta niiden vitamiineja ei nyt kannata ottaa puheeksi minun mielestäni. Ohjeen katsoin ihan vain Kotiruokakirjasta, jonka satuin saamaan syntymäpäivälahjaksi ja josta silloin muinoin, kun kyseinen aika oli, kerroinkin. Siinä on sitten kätevä kirja! Tärkeä monille. Minulle ainakin. Ai niin, ennen kuin aihe taas vaihtuu, kuva sopasta. Todisteena. 

Nyt on torstai, ja huomenna on perjantai, niin kuin yleensä torstain jälkeen on. Perjantai tarkoittaa Aatun lomaa. Tällä viikolla lauantai tarkoittaa serkkukämppiksen kihlajaisia (ja herkkuja! Olen kuullut!), ja sunnuntaista ei ole harmaankirjavinta aavistustakaan. Erään tutun kanssa tuli kylläkin ehkä sovittua, että näemme sunnuntaina seuroissa. Joten ehkä sitten näemme.

Huomaan ulkona olevan kohta juuri sopivan pimeää kynttilöiden sytyttämistä ajatellen. Joten tämä postaus loppuu nyt tähän.

Seuraavaan kertaan!

<3 Tyyne

Kesäajan loppu

Löhöän säkkituolissa pikkuisten pikkusiskojeni huoneen lattialla. Jalat luistavat laminaatilla ja uskollinen läppärini on siten jatkuvasti valumassa liian alas niiden mukana, mutta minä nyt kuitenkin aion vhän kirjoittaa. Kuulumisia ja silleen.
Konkreettisesti kuulen juuri nyt pianon pimputelua olohuoneesta. Siellä soittelee ehkä meidän Marin kulta, tai sitten joku omista pikkusystereistäni. Täältä kun ei oikein näe niin paha mennä varmaksi sanomaan.
Tuossa vieressä tuhisee untaan oma kultani, armeijanvihreissä kamppeissaan.
Jotakuta uhkaillaan leikkimökkiyöpymisellä. Pyykkikone piippaa.

Keskiviikkona meillä pidettiin hautajaiset. Minun Ötökkäni kuoli pois.
'Ötökkä-vainaa makaa nyt haudassaa', sanoi pikkusiskoni, joka ilmoitti toimittavansa pastorin virkaa. Sama tyttönen oli koulumatkaltaan löytänyt pikkuisen itseään pidemmän kuusen ja toi sen kotiin, että sen voisi istuttaa. Juuri nyt ei ehkä kuitenkaan ole ihan niitä parhaimpia puidenistuttamiskelejä. Valitettavasti.
Täällä kotikaupungissa on lunta. Se kuulema sulaa pois, kun maanantaina sataa vettä. Tänäänkin jo satoi. On lumipallokeli. Meidän takapihalla on jo talven ensimmäiset lumirakennelmat, nyt lokakuussa. Se on ihan tavallista meilläpäin. Että syyslomakin on melkein hiihtoloma. Ensilumenlatu on lanattu ja laskettelukeskus avannut rinteensä.

Meidän vauvalla oli keskiviikkon 1-vuotissynttärit. Miten voi vauva olla niin iso jo! Ihan melkein uskomattoman tuntuista sellainen!

Kun syysloma alkoi, meillä oli serkkutapaaminen mummolakaupungissa. Emme vielä huolineet mukaan kaikkein nuorimpia, vaan paikalle kutsuttiin yläasteikäiset ja sitä vanhemmat serkukset. Ilta oli ihan hirvittävän mukava. Sai nähdä niitä samoja tuttuja, joiden kanssa on leikkinyt ihan aina. Saman suvun tyyppejä, jotka helposti ymmärtää niitä juttuja, joita muut ei ihan heti välttämättä tajua. Ei ehkä ikinä. On se hyvä, että on semmoisia serkkuja.
Paikalla olivat myös ne muutamat tyttö- ja poikaystävät, kihlatut ja aviomiehet. Hekin pääsivät (joutuivat?) tutustumaan serkkuryppääseen ehkä vähän paremmin. Saimme paikalle myös mummon, jonka läsnä ollessa sitten lauloimme joululauluja. (Kun se oli paras nuottikirja, joka tädin talosta löytyi!) Siinä tuli sitten vietettyä ensimmäiset pikkujoulutkin, tai ainakin sellastai huhua kuulin kantautuvan keittiön puolelta. Sauna lämmitti, eikä tädin tupakaan kylmä ollut meidän täyttäessä sen.
Illalla, takaisin Pattijoelle ajellessa, korkattiin Aatun kanssa joulun ensimmäinen konvehtirasia. Eikä yhtään liian aikaisin.

Kävimme viime viikolla Reetan kanssa naurujoogassa. Vihdoinkin, monien aikomusten jälkeen se toteutui! Naurujoogaaminen oli ihan kahjolta tuntuvaa hommaa, mutta se ei haitannut tippaakaan. Siellä oltiin kahjoja porukalla, heittäydyttiin ja naurettiin teko- tai oikeaa naurua. Loppujen lopuksi se oli rentouttavaa ja jotenkin vapauttavaa. Illan kruunasi serkkukämppiksen ja poikaystävänsä kihlaus. Hymyilytti :)

Nyt on kello melkein paljon jo. Pitäisi muistaa siirtää kelloja talviaikaan. Nyt alkavat aikaisin pimenevät illat, ja Kaupungissa loputon synkkyys lumen puutteen vuoksi. Voi! Mistä saa valoa tällaiseen aikaan!

Luen tenttiin ihan kohta

 Yhteistyökädet

Silloin, kun Ystävä tulee käymään, on juhlan paikka. Eli epäilemättä herkutteluhetki.

Kahvipöydän puheenaihe ei ollut hilpeimmästä päästä, kun muistelimme vuoden takaista koulupuukotusjuttua.

Pikkuinen kulta ei sellaisesta tiedä.

Niin hassunkurisen touhun nään
suu tuos on sepposen seljällään
suu pieni ja hampaaton
Se naurua on!
Suu pieni, mikä sua naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.
Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sil on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.
Sinä paljon vaadit Ja paljon saat
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.

-Aaro Hellaakoski-

Herkuttelun jälkeen oli ihan parasta lähteä ulos kirpeän raikkaaseen syysilmaan kävelemään. Varastin lapsen äidiltään ja työnsin rattaita koko matkan, kun kuljimme pitkin Kaupungin puistoja ja katuja. Juttelimme taukoamatta, tärkeistä ja muista asioista. 

 Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voi jakaa kaiken.

Aamukahvin jälkeen

Aamukahvin jälkeen tietotekniikan tunnilla voi aivan hyvin kirjoittaa blogipostauksen. 
Olen siis koulussa juuri nyt. Tunnin aiheena on tekstinkäsittely kiinalaisten puupionien merkeissä. Tällä hetkellä en kuitenkaan ajattele Microsoft Wordia enkä sen puoleen pionejakaan (vaikka nättejä kukkiahan ne on). Äskeisen tauon aikana hörppäämäni kahvikupponen sekä seuralaisensa, suklaapatukka, aiheuttivat välttämättömän halun päivitellä täällä.

Päivittelyn aiheita:
Ensinnäkin: tiistain jälkeen olen ollut kurkkukivuton. Minusta se on melko mukavaa. :)
Sitten. Vaikka olinkin perjantaina koulussa, aloitin viikonlopun käytännössä jo torstaina, kun Aatu tuli lomille. Pitkän viikonlopun aikana ehtii paljon, tai ehtisi paljon jos tekisi paljon, mutta siis ehtii tehdä ja ehtii olla tekemättä. Kun on kerran aikaa. 

Kun on aikaa, saa kokea monta hyvää.
Kävimme Hannalla ja Jounilla. Ystävien kanssa on hyvä olla, ja pitkästä aikaa ehdin taas jutella Hannan kanssa. Ihan kunnolla.
Leivoimme. Korvapuusteja. Oli aika rankkaa (kun on tottunut tekemään yksin! Ja sitten joku onkin auttamassa! Mutta täytynee totutella xD).
Lauantai-illan seurat. Sai laulaa ja kuunnella ja nähdä ympärillä ihmisiä. Aatun kanssa. 
Tuntui tärkeältä.
Sunnuntaina lähdettiin viemään lämpimäisiä (ne oli kyllä jo jäähtyneet, mutta melkein tuoreita kuitenkin) ystäväperheelle. Jouduimme vahingossa keskelle pyhäkouluhärdelliä, saimme kiellon mennä olohuoneeseen ja pujahdimme yläkertaan kuuntelemaan isien juttuja. 
Ystäväperheen kodissa on piano. Pääsin soittamaan sitä. Pojat lauloivat vieressä. Minusta se oli onnellista.
Pelasimme shakkia. Yksi ja puoli erää. Hävisin molemmat. Pitäisi ehkä vähän skarpata..

Sunnuntai-iltana inttibussi nielaisi poikaystäväni ja minä päädyin kämpälle syömään karkkia ja tuntemaan orpoa oloa sekä olin kerrassaan seurallinen (häirikkö) serkulleni ja hänen poikaystävälleen.

Jännästi olenkin tässä kirjoittelun lomassa keskittynyt Word-harjoituksiin ja pioneihin. Tämän tunnin jälkeen on epämääräisen paljon vapaata aikaa, jolloin pitäisi ehkä tehdä koulujuttuja. Saa nähdä, miten käy.

Tunti on nyt loppumassa ja kohta pitäisi lähteä luokasta ulos. Ja kirjoittaminen on vielä kesken, kääk!

Loppuun on ehkä pakko kuitenkin kirjoittaa epätoivoinen valitusvirsi kengistä, jotka näin. Ne olivat Kaupassa. Kokeilin niitä, ja oi että. Sellaiset talvikengät.
Kaupassa ne kuitenkin luultavasti pysyvätkin, sillä köyhän opiskelijatytön rahavarannot eivät riitä kenkiin. Ei edes sandaaleihin tahi crocseihin (siis vale-), puhumattakaan talvikengstä. Tässä valitusvirteni.

Loppu.

 <3 Tyyne 

Syksyn lehdet märällä asfaltilla

Tänään..

Naapuri soittaa kitaraa

 pöydillä lojuu epämääräisiä juttuja

tuulee.

 

Sisällä kämpässä on hyvä lojua epämääräisten juttujen kanssa. Varsinkin silloin, kun syystuuli puhaltaa ja itse ei voi juosta ulkona ja nauttia siitä. 

Silloin tehdään päinvastoin. 

Sisällä kämpässä siivotaan

järjestellään

jopa sisustetaan.

 

Vietetään lämpimiä, kynttilänhämyisiä iltoja.

Pöydillä lojuvat epämääräiset jutut muuttuvat pikapikaa varsin määräisiksi; niille löytyy tehtävä, eivätkä ne lojuile ihan syyttä suotta.

Odotan huomista.

Odotellessani aion leipoa. Leivon mustikka-polentamuffinsseja. Ja siskon kanssa sitruunatorttua. Sitten syömme ne kaikki, ja huomenna pyörin linja-autoasemalle Aatua vastaan. Kuin pallo. (Oikeasti toivon, että saisimme tänä iltana syöntiseuraa, eikä tarvitsisi ihan kaikkea syödä kahdestaan.)

Köh köh

Sitä on taas oltu reissussa. Ja kämpällä, enimmäkseen. Ja tietty koulussakin välillä.

Paitsi tänään, kun lintsasin. 

Kun illalla väsytti niin, ja oli kurkku kipeä, ja lisäksi siskoni tuli Kaupunkiin yöksi meidän luo ja tarvitsi ihan selvästi seuraa kierrellessään mahdollisia harjoittelupaikkoja.

Ja aamulla herätessäkin oli kurkku kipeä. Enkä sitten mennyt kouluun.
En ehkä kerro enää kertaakaan miten kipeä kurkku minulla on, koska se on ihan varmasti vielä pitkään. Kerron taas sitten kun ei ole. 

Yksi viikonlopun aikana täällä hoidossa olleista serkkutytöistä teki meille piirustuksen. Se päätyi nimikyltiksi kämppämme oveen; nyt vieraat ja tutut löytävät perille. Ennen ei välttämättä löytäneet, koska kukaan meistä ei ole ovitekstin väittämä Karppinen.

Tänään, kun en mennytkään kouluun tein jotain ihan muuta. Lähdin siis kaupungille Marin kanssa kiertämään sata ja yksi (=5) ravintolaa tarkoituksena paikantaa sopiva työharjoittelupaikka. Marille siis, ei minulle. Ihan viimeiseksi paikansimme ravintolan numero 6 eli Pannukakkutalon, ja siellä jätimme kaikki maailman murheet ja harjoittelupaikat taaksemme ja nautimme pannukakuista. 

Viikonloppu lähestyy ja kämppämme muuttuu majataloksi. 

Nyt koen kirjoittaneeni tarpeeksi tälle kertaa. Kiitos ja kumarrus.