Kuvina

 Näkymät tästä sängyltä kohti ikkunaa juuri nyt.

Pikkuveljen tekemä lammas. Ihan ensimmäisenä sen nähdessäni luulin, että pöydällä on pölyä. Tunnistettuani eläimen en kuitenkaan voinut muuta kuin ihailla.

Meidän Joulu-Skype-Mari. Aattona oli läsnä ratkaisevilla hetkillä: kun luettiin jouluevankeliumi ja kun lahjat aukaistiin. Tonttulakki on kääräisty lahjapaperista.

Joulupäivänä otin Pennin häkistä ja lähdin ulkoiluttamaan itseäni. Ilma oli kylmä ja kaunis. Ja aurinko paistoi!

Eilen illalla puhelimeni alkoi visertää kuin viimeistä päivää ja sain kolmekymmentä kuvaa kirahveista. Luulin Marin olleen konsertissa.. Tai olihan hän sielläkin. Mutta uskon, että konsertissa ei ollut kirahveja. Jossain muuallakin on siis tullut käytyä.

(Enhän minä tiedä, missä kaikkialla Budapestissa ehkä on kirahveja..) 

Pikkupoikien merirosvolaiva ääntää, jostain ihmeen syystä. Kuvanottohetkellä se oli kerrankin hiljaa.

Näistä maisemista kyllä iloitsee. Lunta on hyvä olla.

Isän ja äidin jokavuotinen projekti; tänä vuonna tämän näköinen. 

(Iskä nosti talon kuvaamista ajatellen parempaan valoon. Ei talo tuossa kohtaa, keskellä ruokapöytää, kovin pitkään säilyisi xD)

Väsyttää taaskin kovin paljon. Onhan kyllä jo ilta. Huomenna otan suunnan kohti Suomen länsireunaa, vaikka kyllähän täälläkin näin ilmojen puolesta kelpaisi olla. Ei se vaan minua haittaa, vaikka pakkasta olisikin -25. Ei kuule paljoa hidasta se. Ihan muista kuin sääsyistä joudun täältä kotikonnuilta poistumaan.

Väsyttää

Edellisen postauksen kastikkeesta: ei se niin hyvää ollut kuin luulin. Syy: tuntematon.

Nyt olen vihdoin kotikotona. Ei mennyt kaikki niin kuin suunnittelin, niin kuin ei joskus mene. Jos olisi mennyt, en välttämättä olisi ollut täällä yhtään sen aiemmin. Mutta reippaampana ehkä, jaksavampana. 
Lauantaina oli Aatun siskon häät. Sinne oli minunkin tarkoitus lähteä, toisten onnea juhlimaan. En sitten lähtenyt. Kuumetauti iski kera kurkkukivun ja kokonaisvaltaisen kolotuksen. Ja viime yöhön asti sitä kesti, sitä kuumeilua. Kovin onnellinen en ollut, kun Aatukin oli lähtenyt ja pahimmillaan melkein luulin venäläiseksi ihan itseäkin. Se oli varmaan sitten sellainen houre. Joita puhutaan olevan, että kuumehoureissa on. Niin sitten minä varmaan olin. Onneksi kesken sen houreen Aatu sitten laittoi viestiä ja pää vähän selvisi ja totesin että itseni olen vielä, enkä venäläinen.
Ruokahalua ei luonnollisesti juuri ollut. Kolmen päivän mustikkakeittodieetti aiheutti huolen mahalaukun pienentymisestä ja jouluherkkujen mahtuvuudesta. No, huomenna sen sitten näkee. 
Tänään aamulla olinkin melkein terve, tai siis kuumetta ei ollut. Ihan riemastuin! Että ei tarvitse kuumeessa linja-automatkustaa! Se se vasta kurjaa olisi ollut. Olisi joku muukin vielä luullut venäläiseksi minua kuin minä itse. Ennen peiton alta kömpimistä ja maailman kohtaamista tein sotasuunnitelman, johon sisältyi mm. tiskikoneen lataus ja käynnistys eli tiskien pesu, minun itseni pesu sekä mukaan tarvittavan omaisuuden ajatteleminen ja pakkaaminen, ja sen viheliäisen luentopäiväkirjan loppuun raapustaminen. Sitten piti katsoa aikataulusta, että milloin lähtisin, ja siihen sitten sovittaa tekemiset. Ja hyvin onnistuin! Paitsi rankkaa oli se lyhyt matka asemalle raahustaa. Kauemmin meni kuin normaalisti, ja hengästyin aivan. Lopulta pääsin kotiin asti kuitenkin. Ja täällä kotikotona on lunta niin paljon enemmän! Ja pakkasta myös. Nyt hiukan harmittaa se, ettei kantamuksiin kerta kaikkiaan mahtunut niin yksinkertaista tarveasiaa kuin toppahousut. Miksi, voi miksi en niitä mahduttanut?! Ilman täytyy pärjätä nyt. Tyhmä tyttö. Oma vika. Liian sairas pakkaamaan vielä, selvästi.
Nyt olen täällä. Menneisyyteen palanneena lähes, sillä majapaikakseni paljastui entinen huoneeni, pitkästä aikaa. Ja vieläpä entinen sänkynikin! Koska Mari on Unkarissa. Niin hänen sänkynsä sain vallata. Että jotain hyötyä siitäkin reissusta, eikä vain ikävää ja harmia. Että kiitos vain Mari. Muista lukea tämä.
Sängynpäädystä löytyy lomatekemistä. Kai Ekholmin "Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" ja neuleprojekti. Ja läppäri on tässä näin, että voi kirjoittaa blogia. Puhelinkin on tuossa vieressä, siinä toivossa että siihen joku laittaisi viestiä (joku muukin kuin meidän luokan tytöt) tai vaikka soittaisi. Joku erityisen tärkeä, jota on kovasti ikävä koko ajan. Vaikka kuinka on Joulu niin silti on ikävä.
Edelleen olisi alakerrassa tekemistä. Kuulopuheiden mukaan isä siellä leipoo joulupullaa, ja muutakin leivottavaa olisi. Nyt vain väsyttää niin, ettei taida tulla mitään sellaisesta. Huomennakin vielä voi leipoa. Kinuskikissan polkkakakkuun on kuulemma ainekset odottamassa.
Niin kuin ei tästäkään, ei myöskään seuraavasta postauksesta tiedä etukäteen. Että se voi tulla huomenna tai sitten ei. Todennäköisesti ei, mutta koskaan ei voi tietää. Monesti on hyvä kirjoittaa juuri silloin kun on aikaa.
Kaiken varalta kuitenkin 

kaikille onnellista Joulua!

<3 Tyyne

Se olis loma nyt

Perjantai. 
Huonosti nukuttujen yöunien jälkeen koululle raahautuminen. Venäjän tentti, minkä jälkeen pikapikaa omalle kämpälle, silmät ristissä rättiväsyneenä. Tähänastinen päivä on kulunut hitaasti, ilman mitään tekemistä. Tai pelattiinhan me shakkia Aatun puhelimella. Ja minä voitin!
Nyt odotan täällä keittiössä jäähtyvän ruuan kanssa, että Aatu saisi partansa ajeltua. Huomautus: tein nakkikastiketta. Kastike ainakin näyttää tähän mennessä parhaiten onnistuneelta kastikkeelta ikinä. Jännityksellä nyt odotan ruokaseuraani saapuvaksi. Nälkäkin on. 
Joululoma alkoi. Tuntuu ihan hassulta sellainen. Että loma! 
Vähän olisi tosin vielä tehtävää ennen kuin voi koko koulun unohtaa joksikin aikaa. Yksi luentopäiväkirjanraakile pitäisi kypsyttää, ja enkun essee varjostaa elämääni synkkänä ja tummana.

Nyt ihan kohta pääsen ehkä syömäänkin.

<3 Tyyne

Iltaa kohti

Täällä keittiön hämyssä karpalokynttilän tuoksussa nyt kirjoitan, vaikka pitäisikin jo mennä nukkumaan. Tuli vain yhtäkkiä sellainen fiilis. Että nytpä kirjoitan.
Kun iltapalaksi oli glögiä, joulutorttuja ja Fazerin sinistä. Ja kun iltavieraina oli niin perin pohjin tuttuja ja rakkaita serkkutyttöjä sekä aivan uusi ja kaikille jo ihan rakas pieni ihminen. Ja kun sitä ennen sai myötätuulessa pyöräillä omalle kämpälle ihan oikeasta joulukonsertista! Karjasillan kirkossa lauloi mieskuoro Weljet. Ja kun konsertin jälkeen sai vähäksi aikaa pysähtyä juttelemaan vanhan tutun näppäräläisen kanssa. Ja kertoa ihan uusia uutisia ja kuulumisia ja kuulla myös toiselta.

Ja kuitenkaan en kaksitoista tuntia sitten ollenkaan uskonut, että tästä päivästä tulisi enää mitään. Että ihan piloilla on eikä paremmaksi muutu. Kun oli tenttejä ja asuntoesittelyhuoli ja kahvikuppikin kaatui, eikä mikään tuntunut hyvältä eikä hymyilyttänyt yhtään. 
Sitten meni ensimmäinen tentti, ja toinen siihen perään, ja ihan hyvin ehdin siskon kanssa esittelyyn, ja toinen asunto oli ihan hirveän hieno! Valoisa ja tilavan oloinen ja paljon kaappeja oli. Vähillä kaapeilla ei tee mitään, kertakaikkiaan turha on asunto, jossa ei ole tarpeeksi kaappeja. Se on nyt minun mielipide.
Ja vaikka se asunto olikin hieno, ei me silti välttämättä ikinä siihen muuteta. Ehkä. Mutta siitä silti tuli tosi hyvä mieli. 

Sitten sitä kerkesi vielä vähäksi aikaa ruotsintunnille ja yritti vielä viime tingassa oppia että kon-su-kie-pre, samalla kun keskittyi vahingossa toisiin asioihin eikä niinkään paljon ruotsiin.
Ja nyt yllättäen onkin satanut lunta. Kynttilänhämyssä ei näe oikeita näppäimiä ja kirjoittaa aina vahingossa t:n silloin kun pitäisi kirjoittaa joku ihan muu kirjain.

Eli on voinut oppia ihan hirveästi yhtenä päivänä!
Ei niinkään montaa asiaa, mutta sen, että vaikka olikikn huono päivä ja huononi vielä lisää koko ajan, niin silti illalla voi kuitenkin hymyillä ja sanoa, että olipa hyvä päivä. Kun ilta olikin yllättäen niin hirveän hyvä että kaikki huonous unohtui. Tai eihän, tässäkin koko ajan muistelen että olipa ensin huono. Mutta fiilis ei ole surkea, ei ollenkaan. Nyt enää. 
Ja kun tämän yön nukkuu, kunhan siis ensin menisi nukkumaan, niin sitten on tj 1 enää. Ja sitten on nolla, ja sotalesken ura päättyy kuin seinään. Että tömps.

<3
Tyyne

Tj 3

 Eilisaamu valkeni suurin piirtein tämän näköisenä.

Ilta taas päättyi jotakuinkin näissä tunnelmissa.

Tänään aamu ei ole vielä valjennut. Istun keittiössä läppäri sylissä. Aamu näytti Arlan kahvijogurtilta. Sen purkin kerkesin kuitenkin jo heittää roskikseen sitä suuremmin valokuvaamatta, ajan vähyys suurena syynä tähän. Oikeasti olisi ihan juuri kohta pakko kiskaista kamppeet niskaan ja lähteä kohti koulua. Ajattelin kuitenkin, että ehdin nyt päivittää vähän. Niin kuin ehdinkin ü. Yöllä on tullut lunta. Mittari näyttäisi paria astetta plussaa, mutta kunhan on lunta eikä kengissä litise kun kävelee niin hyvä se silloin on. Vaikka pakkanen onkin toivottavaa. 
Mutta!
Nyt on kello niin paljon, että on jouduttava. Kirjastotoiminnan perusteiden palautetilaisuus on juuri nyt kohta eli reilun kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ja minä istun edelleen keittiössä yökkäreissäni, läppäri sylissä. Muistelemassa menneitä eli eilistä, ja tätä hetkeä, kun ulkona on pimeää ja sisällä yksi hehkulamppu valaisemassa. Ja tulevaa mietin, ja sitä, joka kuumeessa koittaa selviytyä varusmiesajan vihoviimeisistä päivistä.

<3
Tyyne

10. joulukuuta

Jätä yksi kortti hihaan
Jätä yksi ovi raolleen
Jätä pullon pohjalle tilkkanen
Jätä tuoksu yöksi tyynyliinaan
Jätä nauru kansoittamaan
yksinäinen huone
Jätä jotakin pientä ja kevyttä
kasvamaan järkyttävän suureksi
Jätä niin paljon itsestäsi
ettet enää koskaan
ole kokonainen ilman sitä.

-Tommy Tabermann-

Tämä Tabermannin runo tuli vastaan taas kerran, tällä kertaa Positiivareiden joulukalenterissa. Ja koska se on tullut vastaan monia kertoja, päädyin miettimään, olisinko sattumoisin jo joskus postannut tänne. Ja sitten selailin vanhoja tekstejäni, ja mietin kuten monesti ennenkin, onko tässä todella sama tyttö kirjoittamassa kuin silloin aiemmin. Että niin paljon on eriä! Ja kuitenkaan ei tunnu, että kovin eri ihminen olisin.

No, vanhojen postausten selailu aiheutti myös sen, että palasin menneisyyteen eli kevääseen, ja tuli ihan ikävä toukokuun lämpimiä viikkoja, jolloin sai pitää parvekkeen ovea auki ja syödä kirsikkatomaatteja ja salaattijuustoa ja kun luin pääsykokeeseen. Ja aurinko paistoi!

 Että siitä hyvästä oikein aurinkoinen ja lämmin kuva tänne!

Ja samalla kuuntelen joulukalenterin Nocturnea jatkuvalla toistolla.

Aurinkoina toisillemme

Ei minun tekemäni, vaan Hillan

Rakas pieni

Kalevan sunnuntailiitteessä 30.11. oli juttu marraskuun pimeydestä, synkkyydestä, lumettomuudesta ja ihmisten alavireisyydestä kyseisenä ajanjaksona. Sen lisäksi jutussa puhuttiin marraskuun mahdollisuudesta olla koko vuoden lämpimin ja aurinkoisin kuukausi, mikäli me kaikki vain mahdollistaisimme sen olemalla aurinkoja toisillemme.

Marraskuu kuitenkin oli ja meni. Taivaalla loistavaa aurinkoa ei tosiaan näkynyt usein.
Nyt on joulukuu, ja eilen oli ensimmäinen adventti. Tänään tapasin kaupungilla ystäviä. Aurinkomme paistoivat. Kahvittelun, kaupoissa kiertelyn ja maailmaa parantavien keskustelujen aikana saattoi tuntea elävänsä omaa elämäänsä juuri nyt juuri sellaisena kuin se on ja sen pitää olla, antaen venäjänläksyjen odottaa vielä hetken. 
Nyt illalla, kun läksyt on tehty, puhtaat pyykit odottavat kuivumaan ripustamista, loppusotaa sotivalle rakkaalle on toivotettu hyvät yöt ja väsyttää niin että palelee, tunnen edelleen eläväni omaa elämääni. 
.. Toisin sanottuna olen onnellinen.

<3
Tyyne