Väsyttää

Edellisen postauksen kastikkeesta: ei se niin hyvää ollut kuin luulin. Syy: tuntematon.

Nyt olen vihdoin kotikotona. Ei mennyt kaikki niin kuin suunnittelin, niin kuin ei joskus mene. Jos olisi mennyt, en välttämättä olisi ollut täällä yhtään sen aiemmin. Mutta reippaampana ehkä, jaksavampana. 
Lauantaina oli Aatun siskon häät. Sinne oli minunkin tarkoitus lähteä, toisten onnea juhlimaan. En sitten lähtenyt. Kuumetauti iski kera kurkkukivun ja kokonaisvaltaisen kolotuksen. Ja viime yöhön asti sitä kesti, sitä kuumeilua. Kovin onnellinen en ollut, kun Aatukin oli lähtenyt ja pahimmillaan melkein luulin venäläiseksi ihan itseäkin. Se oli varmaan sitten sellainen houre. Joita puhutaan olevan, että kuumehoureissa on. Niin sitten minä varmaan olin. Onneksi kesken sen houreen Aatu sitten laittoi viestiä ja pää vähän selvisi ja totesin että itseni olen vielä, enkä venäläinen.
Ruokahalua ei luonnollisesti juuri ollut. Kolmen päivän mustikkakeittodieetti aiheutti huolen mahalaukun pienentymisestä ja jouluherkkujen mahtuvuudesta. No, huomenna sen sitten näkee. 
Tänään aamulla olinkin melkein terve, tai siis kuumetta ei ollut. Ihan riemastuin! Että ei tarvitse kuumeessa linja-automatkustaa! Se se vasta kurjaa olisi ollut. Olisi joku muukin vielä luullut venäläiseksi minua kuin minä itse. Ennen peiton alta kömpimistä ja maailman kohtaamista tein sotasuunnitelman, johon sisältyi mm. tiskikoneen lataus ja käynnistys eli tiskien pesu, minun itseni pesu sekä mukaan tarvittavan omaisuuden ajatteleminen ja pakkaaminen, ja sen viheliäisen luentopäiväkirjan loppuun raapustaminen. Sitten piti katsoa aikataulusta, että milloin lähtisin, ja siihen sitten sovittaa tekemiset. Ja hyvin onnistuin! Paitsi rankkaa oli se lyhyt matka asemalle raahustaa. Kauemmin meni kuin normaalisti, ja hengästyin aivan. Lopulta pääsin kotiin asti kuitenkin. Ja täällä kotikotona on lunta niin paljon enemmän! Ja pakkasta myös. Nyt hiukan harmittaa se, ettei kantamuksiin kerta kaikkiaan mahtunut niin yksinkertaista tarveasiaa kuin toppahousut. Miksi, voi miksi en niitä mahduttanut?! Ilman täytyy pärjätä nyt. Tyhmä tyttö. Oma vika. Liian sairas pakkaamaan vielä, selvästi.
Nyt olen täällä. Menneisyyteen palanneena lähes, sillä majapaikakseni paljastui entinen huoneeni, pitkästä aikaa. Ja vieläpä entinen sänkynikin! Koska Mari on Unkarissa. Niin hänen sänkynsä sain vallata. Että jotain hyötyä siitäkin reissusta, eikä vain ikävää ja harmia. Että kiitos vain Mari. Muista lukea tämä.
Sängynpäädystä löytyy lomatekemistä. Kai Ekholmin "Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" ja neuleprojekti. Ja läppäri on tässä näin, että voi kirjoittaa blogia. Puhelinkin on tuossa vieressä, siinä toivossa että siihen joku laittaisi viestiä (joku muukin kuin meidän luokan tytöt) tai vaikka soittaisi. Joku erityisen tärkeä, jota on kovasti ikävä koko ajan. Vaikka kuinka on Joulu niin silti on ikävä.
Edelleen olisi alakerrassa tekemistä. Kuulopuheiden mukaan isä siellä leipoo joulupullaa, ja muutakin leivottavaa olisi. Nyt vain väsyttää niin, ettei taida tulla mitään sellaisesta. Huomennakin vielä voi leipoa. Kinuskikissan polkkakakkuun on kuulemma ainekset odottamassa.
Niin kuin ei tästäkään, ei myöskään seuraavasta postauksesta tiedä etukäteen. Että se voi tulla huomenna tai sitten ei. Todennäköisesti ei, mutta koskaan ei voi tietää. Monesti on hyvä kirjoittaa juuri silloin kun on aikaa.
Kaiken varalta kuitenkin 

kaikille onnellista Joulua!

<3 Tyyne