Kärsimättömyys kirjoittamiseen

Polttaripukki

Joulunalusviikolla kämpässäkin tuoksui piparitaikina

 

Pukinkonttiin

Herrasmiehistä ihastuttavin Ü

Yksi tulevan vuoden haaveista

Täällä kotikulmilla on oikea talvi

Luimme veljistä nuorimman kanssa sarjakuvia Kalevasta. Kalkkaro-tarinan päähenkilöksi nousi isäpöllö, joka oli hakemassa pesässä odottaville äitipöllölle ja pikkupöllöille ruokaa. Sekä pöllöt että ruoat piti tietysti piirtää näkyviin. 

11 yötä jäljellä. Edelleenkään ei jännitä, vaikka sitä vieläkin kysellään.

Olen täällä vielä

Enää kahdeksan yötä Jouluun, sanoo Kaaru blogissaan.

Minä en meinaa huomata sitä, en, vaikka siitä puhutaan. Kaikki odottaminen, valmisteleminen ja muu on saanut ajan pysähtymään enkä tajua sen kulumista. Vaikka päivä päivältä ollaan lähempänä Joulua. 

Talvi on tullut myös Kaupunkiin. Vihdoinkin. Vaikka onhan se täällä jo tovin aikaa ollut, mutta saamattomuuttani en ole saanut kirjoitettua ja todettua sitä. 

Pyöräilen lumen keskellä, nautin pakkasen nipistyksestä ja hymyilen. 

Joululoma on alkanut. Viikonlopun aikana pitäisi kirjoittaa vielä yksi kotiesseetentti ja kirjansidonnan kirjallinen tehtävä. Ja kirjansidonnasta puheen ollen: tein kirjan, ihan itse. Alusta lähes loppuun asti. En kokonaan loppuun, sillä kansia en tehnyt. Kannet löysin kirpputorilta. Niiden välissä oleva kirja sai uuden elämän paperikukkina, kannet vein kouluun ja tein niiden väliin uuden kirjan. Se kirja on sitten häissämme vieraskirjana. Itse sidottu, leikattu, liimattu ja pyöristetty kirja. 

Kirjansitominen on minusta hurjan mukavaa. Voisin tehdä sitä toistekin. Opettajamme onneksi neuvoi osoitteen, josta voi halutessaan tilata sitomistarvikkeita.

Joskus vielä teen uuden kirjan.

Tänään olisi kuitenkin leipomispäivä. Eilen illalla tein piparitaikinan. Tänään pitäisi piirtää kaavat, leipoa taikina talon osiksi ja koota piparkakkutalo. Ennen sitä täytyy kuitenkin käydä kaupassa. Joten kauppaan vie Tyynen tie! 

Nyt!

<3 Tyyne 

Ps. Erityismaininta. Kiitos kaikille ystävilleni, olemassaolostanne. Ilman en pärjää.

Mainos

Aikasemmassa postauksessa kerroin kirjoita verkkoon -kurssista. Vihdoinkin siellä on saatu aikaan jotain konkreettista ja lisäksi mielenkiintoista, sillä opintojakson blogi on pyörähtänyt käyntiin. Blogin idea on siis se, että jokainen kurssin opiskelija kirjoittaa vuorollaan tekstin, jossa kertoo elämästä jonkin esineen näkökulmasta.

Esineet herätetään henkiin, niille annetaan ajatukset ja tunteet.

Tänään oli minun vuoroni julkaista postaus Anonyymit arkiesineet -blogissa. Aluksi tuntui, ettei aihetta löydy millään, vaikka maailma on esineitä pullollaan. Lopulta kuitenkin löytyi sopiva elollistettava, ja läppärin kätköistä muistui mieleen vielä täydellinen kuvituskin postaukselle.

Pitemmittä puheitta päästän jokaisen halukkaan nyt tutustumaan blogiin. Mikäli joku sitä innostuu lukemaan, voin kertoa, että uusi postaus pitäisi ilmestyä jokaisena arkipäivänä ensi viikon perjantaihin saakka. Linkki blogiin löytyy tästä.

Irtiotto

Tiistaisena iltana sain viestiä Anskultani. Viaton osoitteenkyselyviesti johti siihen, että tälläkin hetkellä istun Anskun kämpän sohvalla, vatsassani aamupalaleipä, mukillinen glögiä ja mielessä lämmittämässä ajatus toisesta adventtisunnuntaista ja itsenäisyyspäivästä. 
Kuuntelen Positiivareiden joulukalenterin eilistä luukkua, kappaletta "Jollei jouluna ole lunta."

Kun vatsassa lämmittää glögi ja mielessä joulun lähestyminen, ajatuksissa suorastaan kuumottaa ensi tiistain tiedontallennuksen tentin osa 2. Tai minun tapauksessani molemmat osat, niin ykkönen kuin kakkonenkin, sillä vaikka pääsinkin ensimmäisen osan läpi, olisin voinut onnistua ainakin vähän paremmin. Sitä siis lähden tiistaina koettamaan. Että olisiko mitään merkittävää muutosta tapahtunut asioiden päähän juurtumisessa.

Perjantai-iltana satoi lunta ihan valtavasti. Eilinen valkeni kauniina ja kirkkaan valkoisena. Päivästä tulikin shoppailupäivä, vaikkei ehkä uskoisikaan. Kun ajattelee, että vietän viikot Oulun tapaisessa kaupungissa, missä kauppoja riittää ja valinnanvaraa pitäisi olla yli tarpeen, löydän kuitenkin kaiken tarvitsemani Ylivieskasta. Vähääkään Ylivieskaa väheksymättä ihmettelen sitä silti. Samat kaupathan Oulussakin ovat! Ja niistä samoista olisi luullut sielläkin löytävän. Mutta ei se vain niin mene. Onneksi.

Tuliaisena pöpö

Viikonloppuna kävin pitkästä aikaa kotikotona. Perjantain tehtävälistalle kuuluivat koekampaus ja kukkakaupassa käynti. Lauantaina leivoin kakkupohjia otsa hiessä, pyörähtipä jääkaappiin rasiallinen jäälauttaleivoksiakin äidin pyynnöstä. 

Torstai-iltana kotiin kulkeutui muutama laatikollinen häätavaraa, sunnuntaina takaisinpäin tiensä löysi kassillinen aarteita, jotka kaivelin varaston (tai 'tarvehuoneen', kuten sitä myös kutsutaan) uumenista. 

Mukaan kaupunkiin lähti myös flunssapöpö. Täällä se nyt jyllää minussa, aiheuttaen aivastuksia, niiskutusta, silmien vuotamista, ajoittaista päänsärkyä ja ilmeistä laulutaidottomuutta. Tänään minusta ei ole kuorolaiseksi. Ja me kun niin harjoittelimme laulut niin hyviksi viikonlopun aikana, kun vihdoin pääsimme oikean pianon ääreen! 

(Rakas Joulupukki. Tänä jouluna toivoisin lahjaksi pianoa. Olen yrittänyt olla kiltti, riittäisikö se pianoon asti?)

Joululoma lähestyy huimaa vauhtia. Enää reilu pari viikkoa, niin koulut on tälle vuodelle käyty. Ensi vuonna sitten jatkuu, mutta silloin palaan koulunpenkille rouvashenkilönä (hui!) Nyt onkin työn alla paljon tehtäviä, jotka pitäisi saada ennen joulua palautuskuntoon.

Viikonlopuksi aion karata Anskun luo. Se on ollut haaveenani jo jonkin aikaa, ja ihan yhtäkkiä se toteutuukin! Pari hassua viestiä, ja suunnitelma on valmis. Nyt vain toivon, että flunssa ei ylly kuumetaudiksi ja jos sen tekee, toivon sen laantuvan ennen perjantaita. Ja koska ennustaminen ei kuulu taitoihini, ei auta muu kuin toivoa parasta.

<3 Tyyne

Jouluvalot

''Sepä minua sangen suuresti harmittaa

ja sydämelleni käy

että nuo kolme itäisen maan viisasta miestä

tekivät kuin viekkaat varkaat

ja väärät valtiaat

ja menivät kukin eri tietä omalle maalleen!''

Weljien joululevy soi soittimessa. Tiernapojat laulavat. Herodes käy iänikuista taisteluaan muriaanien kuningasta vastaan ja heitättää poikalapsia virtaan. Knihti tottelee valtiastaan edelleen.

''Husaari olen minä sodassa

ja urhoollinen sotamies.

Ja vaikka olen varustettu joka ties,

keisari saa vastata edestämme

mitä me olemme kukistaneet

siihen on meitä opetettu

että totella keisaria

ja kuunnella pyhää lakia

ja kuunnella pyhää lakia.''

 Viimeinkin laitoin jouluvalot koristamaan olohuoneen ikkunaa. Nyt ollaan jo niin lähellä joulua, ettei tarvitse enää väittää niiden olevan tunnelmavalot. 

Takana on luminen, pikkujouluinen ja rauhallinen viikonloppu. Pitkästä, pitkästä aikaa pääsin ystäväni kanssa saunomaan. Siellä saunan hämärässä taas jaettiin elämän asioita. Ystävien arvon huomaa aina uudelleen ja uudelleen. Onni on se, että ystävän luo voi palata hyvillä mielin pidemmänkin ajan jälkeen. 

Odotan alkavaa viikkoa hyvillä mielin. On tiedossa paljon hyvää: torstaina käännämme pösön keulan kohti talven ihmemaata. KotiKuusamo kutsuu; siellä pikkusisarukset ja hääasiavelvollisuudet. Keskiviikkona menemme toista kertaa kuoroon. Ensimmäinen kerta oli tällä viikolla, kun ystävä houkutteli mukaan pieneen kuoroon. Kuoroa johtaa kaksi nuorta konservatorio-opiskelijaa. Oma ääni vaikutti olevan melko tukossa; onhan viimeisestä kuorolaulamisesta jo useampi vuosi aikaa. Uskon kuitenkin, että kyllä se siitä. 

Häihin on vielä seitsemän viikkoa aikaa. Joka kerta asian tullessa puheeksi kysytään 'jännittääkö?'
En tiedä. Ei tunnu siltä. Vielä en tiedä, mitä pitäisi jännittää. 

Viime yönä tosin näin unta, että häitä edeltävänä päivänä matkasimme Kuusamoon. Pöytiin tulevat kynttiläpurkit laitettiin perillä jostain syystä pitkään peräkärryyn, sen peräpäähän. Asettelin alle pehmusteeksi ainakin rukkaset, ehkä myös villasukkia. Yksi pikkusiskoistani meni kielloista huolimatta hyppäämään peräkärryn etupäähän. Ja kun lärry ei ollu kiinni autossa, tapahtui keinulautaefekti. Lasiset kynttiläpurkit hyppäsivät pari kertaa, ensin pienen hypyn ja sitten isomman. Jälkimmäisen hypyn alastuloa ne eivät kestäneet, vaan siinä olivat. Kolmestakymmenestä kynttiläpurkista kaksikymmentäyhdeksän pirstaleina.

Tällä kertaa en jäänyt neuvottomaksi. Kyselin isältä pilttipurkkeja, joita löytyikin. Aikomukseni oli käydä ostamassa pitsinauhaa ja koristaa purkit niillä. Saisivat luvan kelvata koristeeksi. Olihan edessä yö aikaa solmia nauhoja purkkien ympärille. Lisäksi sen yön tehtäviin kuului gluteenittomien leivonnaisten leipominen. 

Tämäntapaisia unia on ollut useampia. Viimeöisessä oli kylläkin rauhallinen tunnelma, aiemmissa on ollut vähän hätää asioiden menemisestä päin mäntyä. Että alitajuinen jännitys on ehkä jopa vähentynyt näin häiden lähestyessä.

Kirjoitan verkkoon

Tälläkin hetkellä istun tunnilla. Kurssin nimi on 'Kirjoita verkkoon', ja niin minä kirjoitan. Todellisuudessa Tyyneblogi ei liity tähän kurssiin mitenkään. Pikku hiljaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että olisihan se ihan mukava päästä lopultakin oikeasti kirjoittamaan. Siispä valjastan Tyyneblogin korvikkeeksi.

Aiemmilla tunneilla on pienissä ryhmissä ja koko kurssin porukan voimin pohdittu sitä, mitä kirjoitettaisiin, minne kirjoitettaisiin, miksi kirjoitetaan ja kenelle. On päädytty blogiajatukseen. Keksitty aihe, nimi ja säännöt. Mutta kirjoittaminen on edelleen kaukana. Otamme selvää hyvistä blogeista ja huonoista blogeista, kuuntelemme luentoja tekstilajeista, tiedotteista, verkkosäännöistä ja muusta. Se on turhauttavaa, sillä moni meistä luuli todella pääsevänsä kirjoittamaankin jotain. 

Minä aion nyt kirjoittaa säästä.
Tuulisesta, lumisateisesta, märästä ja liian lämpäimästä säästä, joka sulattaa hiutaleet ennen kuin kinokset ehtivät kertyä. Yhtenä ihanana päivänä maa oli lumen peitossa ja puut huurteesta valkeat. Siihen se tällä kertaa sitten jäikin: talven aika ei ollut vielä. 

Kirjoitan..
tai en kirjoita. 

Aivan yhtäkkiä lyökin täysin tyhjää. Sanat katoavat, ajatukset kiertyvät solmulle ja sormet haparoivat näppäinten yläpuolella tietämättä mitä kirjainta seuraavaksi näpäyttää. 

Opettaja opettaa asiaa, jonka opetti meille toisella kurssilla jo vuosi sitten. Opetussuunnitelman muututtua se toinen kurssi pieneni ja tämä asia tippui siltä pois. Ja on nyt tällä kurssilla riesana niille, jotka ovat sen jo käyneet läpi. 

Päässä on pysähtyneenä hirveä määrä ajatuksia. Teksti näyttää tönköltä. Näyttäkööt, nyt tällä kertaa. 

Testailua

Arvatkaa mitä?

Meillä on koulussa tiedontallennuksen kurssi. Tarkoittaa siis luettelointia ja sisällönkuvailua. Tämä on taustatieto sille, että aion vähän kokeilla tunnisteiden lisäämistä blogiini. Innostuin edellä mainituilla tunneilla asiasanoituksesta, ja tunnisteethan ovat eräällä tavalla juuri niitä. Katsotaan, kuinka pitkälle jaksan toteuttaa sitä näin takautuvasti :)

<3 Tyyne

Joulumänty

Meille tuli uusi huonekalu. Perheenjäsen lähes, jos minulta kysytään.  Kämppämme juuri tuo tietty kolkka on kaivannut täytteekseen jotain todellista. Muuta kuin cd-soittimen korokkeeksi kahta päällekkäin kasattua banaanilaatikkoa, joiden päälle on laatikkouden piilottamiseksi levitelty valkoinen villahuivi. 

Joskushan siihen piti tulla aivan oikea kirjahylly. Aika kului, mutta hyllyä ei näkynyt, joten päädyin radikaaliin ratkaisuun: nyt ostetaan lipasto. Ja Ikealta se sitten lähti mukaan. Kaunis, kolmilaatikkoinen valkoinen lipasto, joka sai heti sisuksiinsa paljon paperia, pari pelilaatikkoa, kokoelman cd-levyjä ja kaikkea pientä tarpeellista, mikä oli epäkäytännöllinen säilyttää muualla. 

Lipaston päällä on cd-soitin, kaksi Seikkailu-muumipurkkia, kynttilärasia, valekirja ja joulumänty lasipullossa.

Joulumännystä olen erityisen ylpeä!

Ylläoleva kuva on selfie. Varsinaisesti en oikeastaan ole sellainen selffie-henkilö; itseni kuvaaminen etenkin muualla kuin yksin kämpillä (joskus silloinkin) on vaivaannuttavaa. Mutta minut haastettiin Facebookissa selfiehaasteeseen. Otin haasteen vastaan, ja tässä se nyt on: joulumäntysefie.

Luulen, että saatte ennen joulua lukea tuosta piskuisesta männynrisusta vielä monta monituista kertaa; onhan se asunnossa aitiopaikalla, ja aina kun näen sen, tulen hyvälle mielelle. Niin monta joulunodotusta olen viettänyt Kaupungissa kokonaan ilman kuusta! Ja nyt on sentään mänty! Niin kyllä kai sitä saa nyt vähän iloita. 

<3 Tyyne 

Lasersotaa ja jäälauttaleivoksia

Tänään
olen tuntenut eläväni enemmän 
kuin pitkään aikaan.

En tiedä, että mitään erityistä olisi tapahtunut.
En ole syönyt vitamiineja, en ole nukkunut erikoisen hyvin, edes aurinko ei ole paistanut niin, että olisin siitä saanut virtaa.

Heti koulusta päästyäni olin vain ihmeellisen hilpeä, täynnä energiaa. Jaksoin. Hypin, odotin, keitin kahvia, väritin kuvia, jäljensin runoja, luin niitä. Pulputin kuin puro, sekosin sanoissani, hymyilin ja nauroin ääneen
ihan itsekseni
ja sain selittää.
Onnellisuutta! 

Voiko kaiken tämän hyväntuulisuuden syyn
jäljittää edellisiin päiviin ja iltoihin,
ystävien kanssa vietettyyn aikaan?

Maanantaihin, jolloin sain siskoni kyläilemään
ja tiistaihin, kun lähdin itse kyläluudaksi niin rakkaiden ystävien luo?
Eilisiltaan, jolloin vietettiin iltaa isolla porukalla?

Tänäänkään en ollut yksin. 
Saimme aikaiseksi lasersodan Megazonessa
jonka jälkeen meillä lämpeni sauna.
Saunanlämmityksen ohessa valmistui pellillinen jäälauttaleivoksia.
Laulu helähti (enemmän ja vähemmän), nauru kaikui, parvekkeen ovi kävi, juttu luisti, kahvi maistui (jos maistui) ja leivokset hupenivat.

Nyt on viimein kämppä hiljennyt
eikä kello kaksitoista ole mielestäni liian myöhäinen aika
syödä pitsaa.

Sitten voisikin olla jo aika vetäytyä yöpuulle. 

Odotan huomista, odotan lauantaita ja odotan tammikuuta.
Tänään
on tämä odottaminen
täynnä iloa ja rakkautta.

Onnellisena
<3 Tyyne

Marraskuussa voisi jo sataa lunta

Joutsenten toitotus niiden lentäessä aurana pääni yli
mustat salmiakkikuviot puiden varjojen risteämiskohdassa
taivaanrannan punerrus aamulla, kun aurinko nousee.

Jouluverhot ikkunassa
kynttilät hämärässä asunnossa
ensimmäinen kauppareissu toppatakki päällä
vaikkei ollut edes pakkasta. 

Vierailuja ystävillä
pyhäinpäivän hautausmaakäynti
tuuli, joka sammutti juuri sytytetyn kynttilän.

Luennoilla kuuluva puikkojen kilahtelu
kylmät luokkahuoneet
ja vielä kylmempi ruokala;
odotas vain, kun talvi todella tulee. 

WhatsApp-viestejä, liimaa sormissa, kesken loppuva teippi
sushi-, pikkujoulu- ja kaikki muut suunnitelmat.

Selkeytyvät näkymät
leveä hymy
ja kirkkaat kyyneleet;
miksi nenäliinapaketti on edelleen kaapissa?

Väsyneenä
mutta melko onnellisena

<3 Tyyne

Lokakuun hämärässä

Kun ei riitä aika
eikä pää,
kun sormet eivät löydä näppäimiltä oikeita kirjaimia oikeiden sanojen muodostamiseen.
Jokainen aloitettu teksti
parin sanan mittaisenakin
näyttää mahdottomalta jatkaa,
täysin järjettömältä
ja väkisin väännetyltä.
Ei silloin kannata edes yrittää.

Nyt istun tässä, tutulla sohvalla, kynttilänvalossa. Kuuntelen joululauluja, toisen kerran tässä kuussa. Täysin onnellisena.

Olen lukenut. Ja kirjoittanut, enemmän kuin aikoihin, sillä oli kirjallisuuden kotitentti. 

11 sivua tietoa Suomen kirjallisuuden historiasta. Ilmiöistä, kirjailijoista ja kirjoista. Fontti 12 ja riviväli 1,5. Ainakin vähäksi aikaa olen oppinut kahden viime vuosisadan kirjallisuuden vaiheet kotimaassamme.

Viime viikonloppuna oli Helsingissä kirjamessut. En ollut siellä, taaskaan. Viime vuonna ensimmäisen kerran minusta tuntui, että sinne haluan. Edes kerran. Ja nyt taas. Enkä vieläkään ollut siellä. 

Toiseksi haaveen aiheeksi ilmestyi käynti Kansalliskirjastossa. Syypää tähän taitaa olla Kai Ekholmin dekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. 

Haaveilen siis Helsingin-reissusta. Se vain ei taida olla toteutettavissa lähiaikoina...

On paljon, paljon muuta, mitä pitäisi toteuttaa.

Pitäisi toteuttaa ruokalista, kasa ohjelmalehtiä, käynti kukkakaupassa, Ikean-reissu, vielä ainakin kuusitoista paperikukkaa ja päätös pikkuleivistä. Ennen joulua, mielellään. 

Sillä aiomme mennä naimisiin, minä ja Aatu. Sen moni jo tietääkin, mutta täällä en ole siitä puhunut. Vaikka pitkään olenkin jo tiennyt, kesästä asti istunut sormet liimassa ja pää pilvissä. Tilannut, soittanut, kysellyt, pyytänyt, järjestänyt, ostanut, testaillut, pohtinut ja uneksinut. Nähnyt painajaisia (3 kpl) ja valvonut lähes kahteen yöllä miettien lautasliinojen taittelua. Postittanut hääkutsuja. Yksi odottaa vielä postimerkkiä, joka kantaisi kirjeen Ruotsiin asti.

Tekemistä riittää.

<3 Tyyne

Lomalla, viimeinkin

Syysretki

Tässä kuvat Korouoman retkeltä. 

Retki oli ihana. Sää suosi, porukka oli mitä parhain

ja luonto kaunis ja syksyinen.

Palataan! :)

Päivät lyhenevät, illat hämärtyvät ja heti auringon laskiessa on jo kylmä. 

Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa viikko sitten tehdystä retkestä, mutta en ole saanut sieltä otettuja kuvia ja niin on koko kirjoittaminen jäänyt. On kuitenkin kertynyt muita kuvia ja kirjoitettavia asioita. 

Aatusta tuli autonomistaja. Aivan yhtäkkiä pääsemmekin moneen paikkaan ihan noin vain, ajattelematta kyytiasioita. Se hyvä puoli omassa autossa kyllä on. Tai poikakaverin autossa.
 

On minulla pari kuvaa siitä aiemmin mainitsemastani retkestä. Tuo tuossa yläpuolella on Lotan ottama. Alempi on itse ottamani. Tarkoituksena olisi kuitenkin koota kunnon kuvapostaus Korouoman retkestä, kunhan saan enemmän kuvia käsiini. 

Syksy on omenien aikaa. Eräänä iltana teki niin mieli jotain hyvää. Ja siitä aiheutui omenapiirakka, jollaista en ollut ennen tehnyt. Piirakasta tuli niin hyvä, että varmasti yritän saada sellaisen aikaan toistekin :)

Kesällä ajauduin lainaamaan kirjastosta englantilaisen P.G. Wodehousen kirjoittaman Jeeves-kirjan. Ja nyt löysin Jeevesin uudelleen! Suorastaan ihastuin Bertie Woosterin ja hänen miespalvelijansa seikkailuihin. En malta odottaa, että pääsen lainaamaan lisää Jeevestä.

Hairahduin värittämään aikuisten värityskuvia. Harmi vain, että minulla on värikyniä erittäin rajallinen määrä. Pitäisi lähteä värikynäkauppaan. 

Opin käyttämään Lotan sauvasekoitinta.

Sain hetkeksi syliini lainalapsen. Pikkuinen tuhiseva mytty sylissä on täyttä rakkautta.

Tänä iltana pääsin taas retkelle. Lähimetsän nuotiopaikka houkutteli makkaranpaistoon, ja siellä meitä sitten oli muutama kirjastolainen paistelemassa makkaraa, hörppimässä kahvia ja mussuttamassa pikkuleipiä.

Tähän loppuun meinasin kirjoittaa vihdoinkin siitä asiasta, mitä eniten odotan, mutta jätänkin sen toiseen kertaan. Tämä postaus on nyt tässä. Palataan!

<3 Tyyne

Pikaisesti

Nyt, ihan äkkiä, kirjoitan postauksen. Koska tekee mieli tehdä niin. 

Alunperin suunnitelmana oli, että aivan heti koulun jälkeen aloitan venäjän kotitehtävien teon. Ja kuinkas kävikään? Kun koulu loppui, suuntasin alakertaan ruokalaan ja söin myöhäisen lounaan. Noudin viereisestä kahvilasta kupin kahvia ja hörpin sitä jutellen mukavia luokkakaverin kanssa.

Kun viimein pääsin kotimatkalle, sen varrella eksyin pitkästä aikaa kirjastoon. Ihan siinä mielessä, että löytäisin jonkun kevään kirjaseminaariin luettavista kirjoista. Löysinkin yhden, sen ainoan, jonka muistin nimeltä. Lisäksi lähikirjaston hyllyt viekoittelivat ja jäinkin niiden väliin selailemaan neulekirjoja.

Päästyäni kotiin huomasin pari viikkoa vanhan kukkakimpun vetelevän viimeisiään; terälehdet nuupottivat ja vesi oli samean vaaleanvihreää. Pari kukkasta oli painanut ei vain päätänsä, vaan koko vartensa syvään kumarrukseen. Kimpun kauneus ja keltaisuus alkoi olla mennyttä. Otin sen siis hoteisiini. Pätkin varret lyhkäisiksi ja asettelin viimeiset krysanteemit jälkiruokakulhoon. Siinä se pallero nyt sitten koristaa ruokapöytäämme, viimeisillä voimillaan.

Ja tässä minä nyt olen. Kirjoitan blogipostausta kuunnellen  Youtubesta Cuulaksen lauluja. Venäjänkirja odottaa toiveikkaana vuoroaan tuossa vieressä.

Postaus on ehkä sekava, mutta mieleni on iloinen.

<3 Tyyne

Kevyttä

Niin kevyttä, niin suloista on pyöräillä vesisateessa poikki katuvalojen keltaisen valon valaisemien katujen. Kun asfaltti kiiltää märkänä ja pisarat ropisevat takille ja kasvoille ja pyörä kulkee kuin unelma, ja ilma on kosteaa ja raikasta ja syksyntuoksuista. Hengittäminen on helppoa ja olo niin vapaa. Vauhti on niin luja, ettei mikään huoli voi saavuttaa. Kastuminen ei haittaa. 

Syksyn tuntee jokaisella solullaan. Päässä alkavat soida syyslaulujen sanat, ja kämpän pöydällä palaa yksinäinen pieni kynttilä.

On alkanut iltateen ja kynttilöiden aika. 

Puolitetaan huolet

 
On ollut sateisia, harmaita päiviä

ja niitä aurinkoisia päiviä.

Koulupäiviä

 ja toisia päiviä, jolloin unohdetaan kaikki

ja lähdetään pois.

Peikot sillan alla

Taas kerran teimme kesän viimeisen retken

ja tällä kertaa se ei ehkä edes jäänyt viimeiseksi.

Aurinko lämmitti koko päivän,

ja meri tuoksui.

(Rantakivellä istuessani nuuhkin meri-ilmaa ja ajattelin sinua, äiti. Yritin haistella varastoon, sinua varten.)

Meitä oli retkellä viisi nuorta

ja onnellista. 

 
 Saman päivän iltana päädyimme vielä jalkapallokentälle.

Valojen ulottumattomissa näytti niin pimeältä..

Kentällä pojat pallottelivat.

Kentän reunalla me tytöt leikimme

ninjaa

ja kiinalaista tanssia. 

Tänään on maanantai.

Yksi parhaista maanantaista koskaan. 

Lähdimme retkelle, aivan kahdestaan. 

Ei tarvinut lähteä kauaskaan,

sillä teimme löytöretken:

kuljimme vähän matkaa

ja löysimme nuotiopaikan.

Aluksi jatkoimme matkaa sen ohitse

ja vaelsimme metsässä, pitkin kivisiä polkuja

korkeiden puiden keskellä.

Sitten palasimme takaisin

ja kaikesta huolimatta saimme aikaiseksi pienen nuotion.

Edellinen päivä alkoi niin aikaisin ja päättyi niin myöhään, että illan tullen väsymys oli valtava. Ja uupumuksen iskiessä koko voimallaan jää itse aivan voimattomaksi ja tuntee vain, ettei millään jaksa eikä mitenkään riitä. Että aika loppuu kesken ja järki loppuu kesken, ja itsekin loppuu kesken. Eikä enää jaksa.

Ja silloin on niin onnellista se, että viereltä löytyy joku, joka rutistaa lujasti ja kertoo,

että näin tehdään. 

Että sinä teet osan

ja minä teen toisen osan.

Että ei tarvitse yksin jaksaa.

Ja niin me teimme.