Kuvina

 Näkymät tästä sängyltä kohti ikkunaa juuri nyt.

Pikkuveljen tekemä lammas. Ihan ensimmäisenä sen nähdessäni luulin, että pöydällä on pölyä. Tunnistettuani eläimen en kuitenkaan voinut muuta kuin ihailla.

Meidän Joulu-Skype-Mari. Aattona oli läsnä ratkaisevilla hetkillä: kun luettiin jouluevankeliumi ja kun lahjat aukaistiin. Tonttulakki on kääräisty lahjapaperista.

Joulupäivänä otin Pennin häkistä ja lähdin ulkoiluttamaan itseäni. Ilma oli kylmä ja kaunis. Ja aurinko paistoi!

Eilen illalla puhelimeni alkoi visertää kuin viimeistä päivää ja sain kolmekymmentä kuvaa kirahveista. Luulin Marin olleen konsertissa.. Tai olihan hän sielläkin. Mutta uskon, että konsertissa ei ollut kirahveja. Jossain muuallakin on siis tullut käytyä.

(Enhän minä tiedä, missä kaikkialla Budapestissa ehkä on kirahveja..) 

Pikkupoikien merirosvolaiva ääntää, jostain ihmeen syystä. Kuvanottohetkellä se oli kerrankin hiljaa.

Näistä maisemista kyllä iloitsee. Lunta on hyvä olla.

Isän ja äidin jokavuotinen projekti; tänä vuonna tämän näköinen. 

(Iskä nosti talon kuvaamista ajatellen parempaan valoon. Ei talo tuossa kohtaa, keskellä ruokapöytää, kovin pitkään säilyisi xD)

Väsyttää taaskin kovin paljon. Onhan kyllä jo ilta. Huomenna otan suunnan kohti Suomen länsireunaa, vaikka kyllähän täälläkin näin ilmojen puolesta kelpaisi olla. Ei se vaan minua haittaa, vaikka pakkasta olisikin -25. Ei kuule paljoa hidasta se. Ihan muista kuin sääsyistä joudun täältä kotikonnuilta poistumaan.

Väsyttää

Edellisen postauksen kastikkeesta: ei se niin hyvää ollut kuin luulin. Syy: tuntematon.

Nyt olen vihdoin kotikotona. Ei mennyt kaikki niin kuin suunnittelin, niin kuin ei joskus mene. Jos olisi mennyt, en välttämättä olisi ollut täällä yhtään sen aiemmin. Mutta reippaampana ehkä, jaksavampana. 
Lauantaina oli Aatun siskon häät. Sinne oli minunkin tarkoitus lähteä, toisten onnea juhlimaan. En sitten lähtenyt. Kuumetauti iski kera kurkkukivun ja kokonaisvaltaisen kolotuksen. Ja viime yöhön asti sitä kesti, sitä kuumeilua. Kovin onnellinen en ollut, kun Aatukin oli lähtenyt ja pahimmillaan melkein luulin venäläiseksi ihan itseäkin. Se oli varmaan sitten sellainen houre. Joita puhutaan olevan, että kuumehoureissa on. Niin sitten minä varmaan olin. Onneksi kesken sen houreen Aatu sitten laittoi viestiä ja pää vähän selvisi ja totesin että itseni olen vielä, enkä venäläinen.
Ruokahalua ei luonnollisesti juuri ollut. Kolmen päivän mustikkakeittodieetti aiheutti huolen mahalaukun pienentymisestä ja jouluherkkujen mahtuvuudesta. No, huomenna sen sitten näkee. 
Tänään aamulla olinkin melkein terve, tai siis kuumetta ei ollut. Ihan riemastuin! Että ei tarvitse kuumeessa linja-automatkustaa! Se se vasta kurjaa olisi ollut. Olisi joku muukin vielä luullut venäläiseksi minua kuin minä itse. Ennen peiton alta kömpimistä ja maailman kohtaamista tein sotasuunnitelman, johon sisältyi mm. tiskikoneen lataus ja käynnistys eli tiskien pesu, minun itseni pesu sekä mukaan tarvittavan omaisuuden ajatteleminen ja pakkaaminen, ja sen viheliäisen luentopäiväkirjan loppuun raapustaminen. Sitten piti katsoa aikataulusta, että milloin lähtisin, ja siihen sitten sovittaa tekemiset. Ja hyvin onnistuin! Paitsi rankkaa oli se lyhyt matka asemalle raahustaa. Kauemmin meni kuin normaalisti, ja hengästyin aivan. Lopulta pääsin kotiin asti kuitenkin. Ja täällä kotikotona on lunta niin paljon enemmän! Ja pakkasta myös. Nyt hiukan harmittaa se, ettei kantamuksiin kerta kaikkiaan mahtunut niin yksinkertaista tarveasiaa kuin toppahousut. Miksi, voi miksi en niitä mahduttanut?! Ilman täytyy pärjätä nyt. Tyhmä tyttö. Oma vika. Liian sairas pakkaamaan vielä, selvästi.
Nyt olen täällä. Menneisyyteen palanneena lähes, sillä majapaikakseni paljastui entinen huoneeni, pitkästä aikaa. Ja vieläpä entinen sänkynikin! Koska Mari on Unkarissa. Niin hänen sänkynsä sain vallata. Että jotain hyötyä siitäkin reissusta, eikä vain ikävää ja harmia. Että kiitos vain Mari. Muista lukea tämä.
Sängynpäädystä löytyy lomatekemistä. Kai Ekholmin "Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" ja neuleprojekti. Ja läppäri on tässä näin, että voi kirjoittaa blogia. Puhelinkin on tuossa vieressä, siinä toivossa että siihen joku laittaisi viestiä (joku muukin kuin meidän luokan tytöt) tai vaikka soittaisi. Joku erityisen tärkeä, jota on kovasti ikävä koko ajan. Vaikka kuinka on Joulu niin silti on ikävä.
Edelleen olisi alakerrassa tekemistä. Kuulopuheiden mukaan isä siellä leipoo joulupullaa, ja muutakin leivottavaa olisi. Nyt vain väsyttää niin, ettei taida tulla mitään sellaisesta. Huomennakin vielä voi leipoa. Kinuskikissan polkkakakkuun on kuulemma ainekset odottamassa.
Niin kuin ei tästäkään, ei myöskään seuraavasta postauksesta tiedä etukäteen. Että se voi tulla huomenna tai sitten ei. Todennäköisesti ei, mutta koskaan ei voi tietää. Monesti on hyvä kirjoittaa juuri silloin kun on aikaa.
Kaiken varalta kuitenkin 

kaikille onnellista Joulua!

<3 Tyyne

Se olis loma nyt

Perjantai. 
Huonosti nukuttujen yöunien jälkeen koululle raahautuminen. Venäjän tentti, minkä jälkeen pikapikaa omalle kämpälle, silmät ristissä rättiväsyneenä. Tähänastinen päivä on kulunut hitaasti, ilman mitään tekemistä. Tai pelattiinhan me shakkia Aatun puhelimella. Ja minä voitin!
Nyt odotan täällä keittiössä jäähtyvän ruuan kanssa, että Aatu saisi partansa ajeltua. Huomautus: tein nakkikastiketta. Kastike ainakin näyttää tähän mennessä parhaiten onnistuneelta kastikkeelta ikinä. Jännityksellä nyt odotan ruokaseuraani saapuvaksi. Nälkäkin on. 
Joululoma alkoi. Tuntuu ihan hassulta sellainen. Että loma! 
Vähän olisi tosin vielä tehtävää ennen kuin voi koko koulun unohtaa joksikin aikaa. Yksi luentopäiväkirjanraakile pitäisi kypsyttää, ja enkun essee varjostaa elämääni synkkänä ja tummana.

Nyt ihan kohta pääsen ehkä syömäänkin.

<3 Tyyne

Iltaa kohti

Täällä keittiön hämyssä karpalokynttilän tuoksussa nyt kirjoitan, vaikka pitäisikin jo mennä nukkumaan. Tuli vain yhtäkkiä sellainen fiilis. Että nytpä kirjoitan.
Kun iltapalaksi oli glögiä, joulutorttuja ja Fazerin sinistä. Ja kun iltavieraina oli niin perin pohjin tuttuja ja rakkaita serkkutyttöjä sekä aivan uusi ja kaikille jo ihan rakas pieni ihminen. Ja kun sitä ennen sai myötätuulessa pyöräillä omalle kämpälle ihan oikeasta joulukonsertista! Karjasillan kirkossa lauloi mieskuoro Weljet. Ja kun konsertin jälkeen sai vähäksi aikaa pysähtyä juttelemaan vanhan tutun näppäräläisen kanssa. Ja kertoa ihan uusia uutisia ja kuulumisia ja kuulla myös toiselta.

Ja kuitenkaan en kaksitoista tuntia sitten ollenkaan uskonut, että tästä päivästä tulisi enää mitään. Että ihan piloilla on eikä paremmaksi muutu. Kun oli tenttejä ja asuntoesittelyhuoli ja kahvikuppikin kaatui, eikä mikään tuntunut hyvältä eikä hymyilyttänyt yhtään. 
Sitten meni ensimmäinen tentti, ja toinen siihen perään, ja ihan hyvin ehdin siskon kanssa esittelyyn, ja toinen asunto oli ihan hirveän hieno! Valoisa ja tilavan oloinen ja paljon kaappeja oli. Vähillä kaapeilla ei tee mitään, kertakaikkiaan turha on asunto, jossa ei ole tarpeeksi kaappeja. Se on nyt minun mielipide.
Ja vaikka se asunto olikin hieno, ei me silti välttämättä ikinä siihen muuteta. Ehkä. Mutta siitä silti tuli tosi hyvä mieli. 

Sitten sitä kerkesi vielä vähäksi aikaa ruotsintunnille ja yritti vielä viime tingassa oppia että kon-su-kie-pre, samalla kun keskittyi vahingossa toisiin asioihin eikä niinkään paljon ruotsiin.
Ja nyt yllättäen onkin satanut lunta. Kynttilänhämyssä ei näe oikeita näppäimiä ja kirjoittaa aina vahingossa t:n silloin kun pitäisi kirjoittaa joku ihan muu kirjain.

Eli on voinut oppia ihan hirveästi yhtenä päivänä!
Ei niinkään montaa asiaa, mutta sen, että vaikka olikikn huono päivä ja huononi vielä lisää koko ajan, niin silti illalla voi kuitenkin hymyillä ja sanoa, että olipa hyvä päivä. Kun ilta olikin yllättäen niin hirveän hyvä että kaikki huonous unohtui. Tai eihän, tässäkin koko ajan muistelen että olipa ensin huono. Mutta fiilis ei ole surkea, ei ollenkaan. Nyt enää. 
Ja kun tämän yön nukkuu, kunhan siis ensin menisi nukkumaan, niin sitten on tj 1 enää. Ja sitten on nolla, ja sotalesken ura päättyy kuin seinään. Että tömps.

<3
Tyyne

Tj 3

 Eilisaamu valkeni suurin piirtein tämän näköisenä.

Ilta taas päättyi jotakuinkin näissä tunnelmissa.

Tänään aamu ei ole vielä valjennut. Istun keittiössä läppäri sylissä. Aamu näytti Arlan kahvijogurtilta. Sen purkin kerkesin kuitenkin jo heittää roskikseen sitä suuremmin valokuvaamatta, ajan vähyys suurena syynä tähän. Oikeasti olisi ihan juuri kohta pakko kiskaista kamppeet niskaan ja lähteä kohti koulua. Ajattelin kuitenkin, että ehdin nyt päivittää vähän. Niin kuin ehdinkin ü. Yöllä on tullut lunta. Mittari näyttäisi paria astetta plussaa, mutta kunhan on lunta eikä kengissä litise kun kävelee niin hyvä se silloin on. Vaikka pakkanen onkin toivottavaa. 
Mutta!
Nyt on kello niin paljon, että on jouduttava. Kirjastotoiminnan perusteiden palautetilaisuus on juuri nyt kohta eli reilun kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ja minä istun edelleen keittiössä yökkäreissäni, läppäri sylissä. Muistelemassa menneitä eli eilistä, ja tätä hetkeä, kun ulkona on pimeää ja sisällä yksi hehkulamppu valaisemassa. Ja tulevaa mietin, ja sitä, joka kuumeessa koittaa selviytyä varusmiesajan vihoviimeisistä päivistä.

<3
Tyyne

10. joulukuuta

Jätä yksi kortti hihaan
Jätä yksi ovi raolleen
Jätä pullon pohjalle tilkkanen
Jätä tuoksu yöksi tyynyliinaan
Jätä nauru kansoittamaan
yksinäinen huone
Jätä jotakin pientä ja kevyttä
kasvamaan järkyttävän suureksi
Jätä niin paljon itsestäsi
ettet enää koskaan
ole kokonainen ilman sitä.

-Tommy Tabermann-

Tämä Tabermannin runo tuli vastaan taas kerran, tällä kertaa Positiivareiden joulukalenterissa. Ja koska se on tullut vastaan monia kertoja, päädyin miettimään, olisinko sattumoisin jo joskus postannut tänne. Ja sitten selailin vanhoja tekstejäni, ja mietin kuten monesti ennenkin, onko tässä todella sama tyttö kirjoittamassa kuin silloin aiemmin. Että niin paljon on eriä! Ja kuitenkaan ei tunnu, että kovin eri ihminen olisin.

No, vanhojen postausten selailu aiheutti myös sen, että palasin menneisyyteen eli kevääseen, ja tuli ihan ikävä toukokuun lämpimiä viikkoja, jolloin sai pitää parvekkeen ovea auki ja syödä kirsikkatomaatteja ja salaattijuustoa ja kun luin pääsykokeeseen. Ja aurinko paistoi!

 Että siitä hyvästä oikein aurinkoinen ja lämmin kuva tänne!

Ja samalla kuuntelen joulukalenterin Nocturnea jatkuvalla toistolla.

Aurinkoina toisillemme

Ei minun tekemäni, vaan Hillan

Rakas pieni

Kalevan sunnuntailiitteessä 30.11. oli juttu marraskuun pimeydestä, synkkyydestä, lumettomuudesta ja ihmisten alavireisyydestä kyseisenä ajanjaksona. Sen lisäksi jutussa puhuttiin marraskuun mahdollisuudesta olla koko vuoden lämpimin ja aurinkoisin kuukausi, mikäli me kaikki vain mahdollistaisimme sen olemalla aurinkoja toisillemme.

Marraskuu kuitenkin oli ja meni. Taivaalla loistavaa aurinkoa ei tosiaan näkynyt usein.
Nyt on joulukuu, ja eilen oli ensimmäinen adventti. Tänään tapasin kaupungilla ystäviä. Aurinkomme paistoivat. Kahvittelun, kaupoissa kiertelyn ja maailmaa parantavien keskustelujen aikana saattoi tuntea elävänsä omaa elämäänsä juuri nyt juuri sellaisena kuin se on ja sen pitää olla, antaen venäjänläksyjen odottaa vielä hetken. 
Nyt illalla, kun läksyt on tehty, puhtaat pyykit odottavat kuivumaan ripustamista, loppusotaa sotivalle rakkaalle on toivotettu hyvät yöt ja väsyttää niin että palelee, tunnen edelleen eläväni omaa elämääni. 
.. Toisin sanottuna olen onnellinen.

<3
Tyyne

Kotimieheksi

Lupasin kyllä, etten valvo myöhään.
Enkä aiokaan.

Silti tulin vielä tänne kirjoittamaan pari sanaa.

Huomenna lähden kotiin. Häpeämättä lintsaan ruotsintunneilta ja hyppään tuntemattoman miehen kyytiin ja illaksi kotiin, missä minua jo odotetaan. Ja minäkin odotan, nyt, koko ajan, ihan valtavasti. Että jo olisi huominen ja ilta.

Kotona olen sitten kotimiehenä, kun isä ja äiti lähtevät reissuun. Teen ruokaa ja laitan nukkumaan ja komennan varmaan hirveästi, että menkää pihalle siitä riehumasta.
Toivon kovasti, että näkisin kotona lunta. Täällä ei hirveästi ole. Märkää vain joka paikassa.

Nyt sitten aion mennä nukkumaan. Etten kuitenkaan tämän pidempään valvoisi.

Hyvää yötä
<3 Tyyne

Ruuasta ja muusta

Tänään oli hyvää ruokaa. Koulussa. 
Paistinpottuja ja uunimakkaraa. Ihan sellaista tavallista. Paitsi että tämän koulun paistinpotut on aina hyviä. Kaikissa paikoissa ei aina ole. Täällä on.
Kirjoitan 'täällä' sen vuoksi, että olen koulussa edelleen. Tekemässä.. öö. Jotain. Aamulliset venäjäntunnit ovat jo ohi, ja muita tunteja ei ole. 
Todellisuudessa odottelen opiskelijakorttiani, jonka pitäisi olla saatavilla tänään, kuulemma iltapäivästä. Tässä odotellessani olen tehnyt kaikkea varsin hyödyllistä.

• Kävin syömässä
• Huomasin, että omistan kaksi nettiliittymää päällekkäin. Eihän se käy! Ei voi maksaa kahdesta jos ei edes käytä kuin yhtä! 
• Chattasin asiakaspalvelun Lauran kanssa, ja sain irtisanottua vanhan, käyttämättömän liittymän.
• Puoli tuntia myöhemmin kieltäydyin päivittämästä liittymääni, kun samasta firmasta mies soitti ja kyseli. Tarpeeksi liittymiä yhdelle päivälle, kiitos!
• Tein ruotsinläksyjä. Ne jäi kesken. Teen kohta lisää (ehkä).
• Selailin Facebookissa eräänlaisia kielikukkasia. Täytyi lopettaa, kun alkoi hirveästi hihityttää ne.

Nyt palelen täällä kirjastossa. Tämä koulu on niin kylmä! Monta villapaitaa saisi laittaa että olisi lämmin! Ja minulla ei ole kovin montaa! Juuri nyt ei yllä edes yhtään. Viskoosia ja nailonia ja mitähän vielä. Ei lämmitä, paitsi mieltä.

Nyt, kun olen koulussa, voisin kirjoittaa koulusta.

Joskus aiemmin, tai siis elokuussa, ennen kuin koulu alkoi, mietin paljon tätä. Että minkälaista täällä on. Tässä postauksessa. Nyt sitten olen viettänyt täällä aikaa lukemattomia tunteja, kouluajalla ja sen ulkopuolella. 

Koulurakennus on tuttu. Kaikenlaiset käytännöt ovat pikkuhiljaa tulleet tutuiksi. 

Tiedän, missä on vessa. 

Tiedän mihin kerrokseen kannattaa mennä jos haluaa päästä vessaan eikä jonottaa koko tauon ajan. 

Tiedän, mitä ruoka maksaa, ja miten se maksetaan. 

Tiedän, miten toimitaan jos kadottaa opiskelijakortin. 

Tiedän, että osaan jos vain saan aikaiseksi.

Luokkakavereista suurin osa on aivan kummallisia. 

Siis silla lailla ihan sopivasti. Vähän niin kuin minäkin. 

Että vallan mainiosti tulee toimeen.

Se on vähän vaikeaa, että joutuu miettiä vaatteita. 

Ihan tosi.

Ei olla enää keittiöllä valkovaatteissa päivät pitkät.

Ihan omat siviilivaatteet pitäisi muistaa laittaa aina, sellaiset jotka on asialliset, ja mieluiten myös lämpimät.

Vaikka hirveästi suositellaan, että kansainvälistykää kansainvälistykää ja verkostoitukaa!

Niin en minä aio lähteä ulkomaille kansainvälistymään ja pois Suomesta.

Kun en millään uskalla. Kun olen niin huono puhumaan englannin kieltä. Ja ruotsiakin myös. Ja venäjää en varmasti osaa tarpeeksi vielä, vaikka sitä opin koko ajan eniten.

Ja ulkomailla pitäisi olla sitten heti monta kuukautta!

Tulisi kyllä Aatua ikävä.

Meidän Mari aikoo lähteä ulkomaille. Ensi viikolla. Unkariin. Niin, ettei ole edes joulua kotona, kun on Unkarissa monta kuukautta (kaksi vain).

Ja meidän Maria ainakin tulee heti ikävä!

Voisin lähettää hänelle kinkunlientä postissa ja ruisleipää kaveriksi. Että olisi kotoisa joulu hänellä. Meneeköhän kinkunliemi helposti perille? Jos laittaa vaikka minigrip-pussiin. Ja käärii ovelasti siten, ettei pussi räjähdä kesken matkan ja liemet leviä ympäriinsä niin, että lähimmäisten joulukortit olisi sitten ihan liemessä. Ja Marin kirjekuori olisi myös. Jos se menisi vielä Unkariin asti se liemikirje, niin Mari voisi sitten liemet siitä imeskellä tai laittaa kirjeen siihen ruisleivän päälle ja nauttia. 

...ehkä kannattaisi laittaa monta pussia niin, että jos vaikka yksi tai kaksi räjähtää niin silti ei ole kortit ja kaikki liemessä. Olisi hygieenisempää niin. Ja huomattavasti mukavampaa niille, jotka ei välttämättä halua suomalaisen joulukinkun paistolientä eli rasvaa joulukortteihinsa. Tai muihin posteihin, jotka voi olla vaikka tärkeitä.

Nyt näyttää ihan selvästi siltä, että voisin lähteä kyselemään korttiani (opiskelija- ei joulu-). Ihan vain siksikin, että älytön liemijuttu loppuisi ja voisin tehdä ruotsinläksyt loppuun. Ettei niitä tarvitsisi ainakaan tehdä enää.

<3

Tyyne

Jää voi olla liukas, muista se

Vihdoinkin kuva Subway-cookiesta! Se oli tosiaan ihan hyvän kokoinen ja tosi hyvän makuinenkin ja tosi kalliskin, jos siis sellaisen ostaisi eikä saisi ihan ilmatteeksi niin kuin nyt satuin saamaan. Käteviä ja hyvää tuulta aiheuttavia tuollaiset ilmaiscookiet vielä näin monta päivää jälkeenpäinkin ü

Jotkin illat vain kuluvat enemmän tai vähemmän koulujuttujen merkeissä. Itse asiassa juuri nytkin olisi kaikista viisainta vähän vielä lueskella huomiseen julkaisutuotannon tenttiin, mutta se ei vain tunnu kovinkaan tarpeelliselta. Tai siis blogipostaus tuntuu paljon tarpeellisemmalta. Tällä hetkellä. Juuri nyt on tämän aika. Kohta voi olla taas diasarja-aika.

Venäjääkin olen muistanut opiskella. Kirjoittaa sanoja joka ilta. Eihän niitä muuten ikinä opi! Semmoisia sanoja kuin Пожалуйста tai мороженое tai Здравствуйте.
Perjantaina kävin kirjastossa. Lainasin Vares-kirjoja kaksi, joista luin tuon toisen.

Sunnuntaina kävelimme siskon kanssa keskustaan kaakaolle. Pullat oli isoja, kermavaahtoa oli paljon ja kaakao oli kuumaa. Kahvilasta päädyimme Stockan Herkkuosastolle, missä oli kaikkea kivaa ja hyvännäköistä ja ihanan tuoksuista ja ai että! Jos olisin hirveän rikas, kävisin ruokaostoksilla Stockan Herkussa ja ostaisin kivoja juttuja aina! Mutta ehkä jos todella olisin ja kävisin, olisivatko ne sitten niin hauskoja ja ihania, jos muuttuisivatkin jokapäiväisiksi? Eivätpä olisikaan. Eli on siis ihan hyvä olla köyhä ja unelmoida ihania unelmia ruuasta, ja joskus harvoin sitten raskia ostaa jotain erikoista sieltä. 

Postauksen otsikosta voin sanoa sen verran, että jos kaatuu koulumatkalla ja tulee verta polvista, kannattaisi kämpillä siltä varalta olla laastaria. Jos ei ole, voi olla hankalaa sitten. Ja vaivalloista on joka tapauksessa, kun on kipeänä polvet (ja muitakin paikkoja).

Neulomukseni edistyy aina koulussa. Huomisaamuiset asiantuntijaviestinnän tunnit ovat sellaiseen hyvää aikaa. Neulomiseen siis. Julkaisutuotannon tunnilla ei kai tällä kertaa kannata neuloa. Kun on tentti. Johon siis aion ihan kohta vielä vähän lukea. Tässä illan mittaan olen ihan tosi lueskellutkin, välissä oli vain yksi ystävän vierailu. Hänelle sitten ääneen luin musiikin kustantamisesta ja julkaisemisesta.

Tiesittekö, että suurin osa kirjailijoille ja muille taiteilijoille jaettavista apurahoista varat eivät tule teidän (tai meidän) verorahoistamme, vaan veikkausrahoista? Niistä, joita kukaan ei koskaan voita.

<3 Tyyne

Subway-cookie

Alun perin
tähän postaukseen piti tulla kuva. Ainakin yksi kuva, tai ehkä kaksi. Läppärini ei kuitenkaan tahdo tehdä yhteistyötä kanssani eikä suostu toimimaan kuvieni kanssa. En siis nyt lisää kuvia, mutta voin kertoa, mitä kuvani aikoi esittää. Se yksi kuva. Siinä olisi ollut Subwayn cookie pienen paperisen Subway-pussin päällä. 
Koska sain sen keksin ihan ilmatteeksi, sieltä Subwaysta. Kun vastasin sellaiseen palautekyselyyn ja kirjoitin sen koodin siihen kuittiin ja menin sitten sinne Subwayhin ja sain cookien, ja oli kyllä hirmu hyvä cookie!
Pikkusisko keittää mansikka-raparperi -soppaa. Tuoksuu kyllä ihan valtavan hyvälle!
Meillä on nyt jouluvalot. Ja jouluiset verhot. Joista kyllä mietin, että onkohan ne vähän reppanat. Mutta ehkä ne eivät ole ja ehkä niihin tottuu. 
Tällä viikolla en oikein ole tehnyt mitään, ainakin tuntuu siltä. Ja kuitenkin hirveästi olen tehnyt kun ajattelee!
Maanantaina menin lankakauppaan ja neulepuikkokauppaan ja olin ihan oikea lankakaupan asiakas (olin yhdesti ennenkin kyllä). Sitten, vaikka kuinka olin aikonut että siivoamaan menen, en mennytkään. Vaan päädyin Haapasen kera kaakaolle puistokahvila Makiaan, missä istuimmekin sitten useamman tunnin. Sen jälkeen opastin ystävääni kaupunginkirjastossa, tulin kulkeutuneeksi hänen kanssaan Makuuniin (sinne ei vain pitäisi mennä) ja lopulta olimme Haapasen olohuoneessa syömässä karkkia. Minä neuloin ja Haapanen luki juuri lainaamaansa kirjaa. Siinä se ilta sitten vierähtikin. Sangen mukavasti.
Tiistaina olin koulussa, koko päivän. Asiantuntijaviestinnän tunnin peruuntumisen takia kylläkin vähän vähemmän kuin lukujärjestys näytti, mutta koko päivän silti. Iltaan asti. Tai siis puoli kuuteen. Koulun jälkeen lähdin heti pyöräilemään Hannan luo Kaakkuriin. Siellä sain viettää rauhallisen illan ystävän kanssa, jutellen ja ihastellen pikkuista tyttöä (oli kyllä kasvanut hurjasti! Se syö jo pottua nykyään reippaasti ü).
Keskiviikko ei ollut koulupäivänä pitkä. Illalla suuntasimme siskon kanssa Professorintielle, mistä ilta jatkui kyläilyn merkeissä Kaverin kämpällä. 
Kaikkina väleissä olevina aikoina, päivällä, illalla ja vähän yölläkin olen opetellut venäjän sanoja. Ja sitä kirjoittamista. Ja neulonut, tietenkin. Luennot kuluvat mukavan sujuvasti, kun on käsillä jotain tekemistä.
Pihla toi kämpälle kukkia. Kukat on aina mukavia. Aina.

Ja nyt täällä kampällä on ihmisiä. Siskon ystäviä, ja Pihla&Saku tietenkin. Joten postaus loppuu nyt tähän.

Kiitos
<3 Tyyne

Jotain uutta

Itsensä ylittämistä. Jonkin jääräpäisen periaatteen nurkkaan heittämistä. 
Opettelin neulomaan; sisko opetti. Milloin viimeksi neuloin? Silloin joskus! Kun olin ehkä 8! Ja siitä on kyllä melko kauan. Äiti silloin opetti, mutta innostus ei ollut mitenkään valtava ja lopputuloksena oli pudonneita silmukoita (äiti pelasti) ja alimittainen barbien hame, jonka halkio ylsi alhaalta ylös asti. Ihan säädytön hamonen, jos minulta kysytään. Niin villaneuletta kuin ikinä olikin.
Nyt siis uskon osaavani neuloa ja olen peräti innostunut siitä. Aion tehdä itselleni kaulahuivin. Ei, vielä en tee yksiäkään villasukkia tai lapasia tai mitään, mikä voisi nyt horjuttaa tätä uutuudenviehätystyä olemalla yhtäkkiä liian hankalaa!
'Uutuudenviehätys' taitaa muutenkin olla tämän pimeän marraskuun sana. Uusi jakso ja sen myötä lukujärjestykseen ilmaantuneet venäjäntunnit! Tavallisestihan en juuri kuljeta koulujuttuja viikonloppuisin mukanani tietäen sen olevan jo ajatuksenakin tuhoontuomittu. Nyt kuitenkin, kun lähdin Pattijoelle viettämään loma-Aatu-viikonloppua, otin venäjänläksyt mukaan. Opettelin sanoja ja kirjoittelin niitä kaiken muun viikonlopun ohessa ja sain Aatullekin opetettua ainakin joitakin kirjaimia. Venäjänkielinen kaunokirjoitus on yllättäen erittäin mukaansatempaavaa. Jospa siis tämän uutuudenviehätyksen aiheuttaman energiapurkauman saisi nyt sitten suunnattua vähän muihinkin kouluun liittyviin juttuihin. 

Energiasta nyt tulikin mieleeni, että huomenna taitaa olla siivouspäivä. Että siihen malliin kohti Nukku-Matin maita nyt! Että sitten herätään aamulla kouluun!

Tänään olisi sellainen kynttiläilta

Tuulee ja on kylmä. Silloin, kun aurinko vielä oli korkealla, se paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Nyt, kun kello on siinä neljän maissa, aurinko onkin jo laskemassa! Että ihan kohta on pimeä ja voi sytyttää kynttilät ja nauttia niistä ihan täysillä. Näin melkein valoisassa ei vielä kannata sytyttää. 
(On se ihanaa että on kämppis joka keittää kahvia ja kysyy että 'juotko sinäkin?' Ja voi sanoa että kyllä kiitos!)
Vaikka onkin ollut aurinkoinen ja minun mielestäni siis kaunis päivä, on tuolla pihalla kuitenkin aika karua nyt. Syksyn väreistä ei ole tietoakaan, puissa ei ole lehden lehteä (paitsi että tuossa lähikoivussa on heti ensinäkemältä ainakin seitsemän lehteä vielä). 
Puut ovat siis aika paljaita, oksien välistä näkee haalean kylmän taivaan ja maa on paikoin märän, ruskean lehtimaton peittämä. Ei kovin kaunista ole, paitsi jos katsoo taivaalle ja näkee miten kuulas se on, tällaisena pilvettömänä päivänä. Pilvisenä päivänä ei kannata katsoa taivaalle, kun kuitenkin sataa vettä ja sitten menee silmään sitä vettä. Tai silmälaseihin, minun tapauksessani. 
Joka tapauksessa maisema on nyt sen näköinen, että kaipaa lumikerrosta pehmentämään itseään ja valaisemaan harmautta. 

Eilen iltapäivällä oli myös aurinkoista. Todisteena siitä kuvia:

 

 

Lähdimme eilen Lotan kanssa kylille etsimään lahjaa. Eräille kihlautuneille. En nyt tässä paljasta, miten lahjanetsimisreissu sujui, sillä se voisi yksinkertaisesti olla liian paljastavaa. Matkan varrella ohitimme vanhan, keltaisen vesitornin, jota laskeva aurinko kultasi viime säteillään. Tornia piti tietenkin kuvata, ja kuvasin sitten Lottaakin, kun kerran sattui siinä olemaan.

Anttilassa päädyimme selailemaan kirjaa 'Tatu ja Patu, syömään!' Vieressä todisteena kuva. Ja alla valaiseva videopätkälinkki aiheesta. 

TÄSSÄ 

Olen myös opiskellut lähestulkoon ahkerasti. Käynyt opettajien pakkolomaviikon tyhjentämässä koulussa tekemässä ryhmätöitä. Koulu on ollut erittäin, erittäin hiljainen. Käytävillä käyskentelee vain muutama oppilas, ja ruokalassa ei ole tietoakaan tavanomaisesta tungoksesta. Ruokajonoja ei yksinkertaisesti ole. Eniten ihmisiä tuntuu olevan yksikön kirjastossa ja kirjastolaisten omassa tilassa, Kirjacammiossa, missä väkeä kulkeekin sitten yllättävän paljon. Välillä tuntuu, ettei koko koulussa muita olekaan kuin me, tunnolliset kirjastolaiset.

Tiistaina alkoi ihan uusi asia elämässä: aakkosten opettelu. Venäjäksi. Alkaneessa jaksossa alkoivat näet venäjän opinnot, ja siellä sitä sitten opetellaan porukalla aakkosia. Lukemaan, kirjoittaan ja lausumaan kaikki ne seitsemän ässää. Ja kaikkea muuta, mitä nyt kuvitella saattaa. Olen itse asiassa nyt melko innoissani tästä uutuudesta, ja sen innon siivittämänä sain ainakin kerran selätettyä kroonisen ryhtymisvammani. Todisteena kuva:

Merkkarit liittyivät aiheeseen olennaisesti.

Samaisena keskiviikkopäivänä, jolloin kävimme kylillä, olin kätevä emäntä ja keitin vitamiinisoppaa. Epävitamiinillisesta mansikkamehusta, vitamiinillisista mansikoista ja todella vitamiinillisista punaherukoista. Ja oli siinä vettä ja perunajauhojakin tietenkin, mutta niiden vitamiineja ei nyt kannata ottaa puheeksi minun mielestäni. Ohjeen katsoin ihan vain Kotiruokakirjasta, jonka satuin saamaan syntymäpäivälahjaksi ja josta silloin muinoin, kun kyseinen aika oli, kerroinkin. Siinä on sitten kätevä kirja! Tärkeä monille. Minulle ainakin. Ai niin, ennen kuin aihe taas vaihtuu, kuva sopasta. Todisteena. 

Nyt on torstai, ja huomenna on perjantai, niin kuin yleensä torstain jälkeen on. Perjantai tarkoittaa Aatun lomaa. Tällä viikolla lauantai tarkoittaa serkkukämppiksen kihlajaisia (ja herkkuja! Olen kuullut!), ja sunnuntaista ei ole harmaankirjavinta aavistustakaan. Erään tutun kanssa tuli kylläkin ehkä sovittua, että näemme sunnuntaina seuroissa. Joten ehkä sitten näemme.

Huomaan ulkona olevan kohta juuri sopivan pimeää kynttilöiden sytyttämistä ajatellen. Joten tämä postaus loppuu nyt tähän.

Seuraavaan kertaan!

<3 Tyyne

Kesäajan loppu

Löhöän säkkituolissa pikkuisten pikkusiskojeni huoneen lattialla. Jalat luistavat laminaatilla ja uskollinen läppärini on siten jatkuvasti valumassa liian alas niiden mukana, mutta minä nyt kuitenkin aion vhän kirjoittaa. Kuulumisia ja silleen.
Konkreettisesti kuulen juuri nyt pianon pimputelua olohuoneesta. Siellä soittelee ehkä meidän Marin kulta, tai sitten joku omista pikkusystereistäni. Täältä kun ei oikein näe niin paha mennä varmaksi sanomaan.
Tuossa vieressä tuhisee untaan oma kultani, armeijanvihreissä kamppeissaan.
Jotakuta uhkaillaan leikkimökkiyöpymisellä. Pyykkikone piippaa.

Keskiviikkona meillä pidettiin hautajaiset. Minun Ötökkäni kuoli pois.
'Ötökkä-vainaa makaa nyt haudassaa', sanoi pikkusiskoni, joka ilmoitti toimittavansa pastorin virkaa. Sama tyttönen oli koulumatkaltaan löytänyt pikkuisen itseään pidemmän kuusen ja toi sen kotiin, että sen voisi istuttaa. Juuri nyt ei ehkä kuitenkaan ole ihan niitä parhaimpia puidenistuttamiskelejä. Valitettavasti.
Täällä kotikaupungissa on lunta. Se kuulema sulaa pois, kun maanantaina sataa vettä. Tänäänkin jo satoi. On lumipallokeli. Meidän takapihalla on jo talven ensimmäiset lumirakennelmat, nyt lokakuussa. Se on ihan tavallista meilläpäin. Että syyslomakin on melkein hiihtoloma. Ensilumenlatu on lanattu ja laskettelukeskus avannut rinteensä.

Meidän vauvalla oli keskiviikkon 1-vuotissynttärit. Miten voi vauva olla niin iso jo! Ihan melkein uskomattoman tuntuista sellainen!

Kun syysloma alkoi, meillä oli serkkutapaaminen mummolakaupungissa. Emme vielä huolineet mukaan kaikkein nuorimpia, vaan paikalle kutsuttiin yläasteikäiset ja sitä vanhemmat serkukset. Ilta oli ihan hirvittävän mukava. Sai nähdä niitä samoja tuttuja, joiden kanssa on leikkinyt ihan aina. Saman suvun tyyppejä, jotka helposti ymmärtää niitä juttuja, joita muut ei ihan heti välttämättä tajua. Ei ehkä ikinä. On se hyvä, että on semmoisia serkkuja.
Paikalla olivat myös ne muutamat tyttö- ja poikaystävät, kihlatut ja aviomiehet. Hekin pääsivät (joutuivat?) tutustumaan serkkuryppääseen ehkä vähän paremmin. Saimme paikalle myös mummon, jonka läsnä ollessa sitten lauloimme joululauluja. (Kun se oli paras nuottikirja, joka tädin talosta löytyi!) Siinä tuli sitten vietettyä ensimmäiset pikkujoulutkin, tai ainakin sellastai huhua kuulin kantautuvan keittiön puolelta. Sauna lämmitti, eikä tädin tupakaan kylmä ollut meidän täyttäessä sen.
Illalla, takaisin Pattijoelle ajellessa, korkattiin Aatun kanssa joulun ensimmäinen konvehtirasia. Eikä yhtään liian aikaisin.

Kävimme viime viikolla Reetan kanssa naurujoogassa. Vihdoinkin, monien aikomusten jälkeen se toteutui! Naurujoogaaminen oli ihan kahjolta tuntuvaa hommaa, mutta se ei haitannut tippaakaan. Siellä oltiin kahjoja porukalla, heittäydyttiin ja naurettiin teko- tai oikeaa naurua. Loppujen lopuksi se oli rentouttavaa ja jotenkin vapauttavaa. Illan kruunasi serkkukämppiksen ja poikaystävänsä kihlaus. Hymyilytti :)

Nyt on kello melkein paljon jo. Pitäisi muistaa siirtää kelloja talviaikaan. Nyt alkavat aikaisin pimenevät illat, ja Kaupungissa loputon synkkyys lumen puutteen vuoksi. Voi! Mistä saa valoa tällaiseen aikaan!

Luen tenttiin ihan kohta

 Yhteistyökädet

Silloin, kun Ystävä tulee käymään, on juhlan paikka. Eli epäilemättä herkutteluhetki.

Kahvipöydän puheenaihe ei ollut hilpeimmästä päästä, kun muistelimme vuoden takaista koulupuukotusjuttua.

Pikkuinen kulta ei sellaisesta tiedä.

Niin hassunkurisen touhun nään
suu tuos on sepposen seljällään
suu pieni ja hampaaton
Se naurua on!
Suu pieni, mikä sua naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.
Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sil on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.
Sinä paljon vaadit Ja paljon saat
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.

-Aaro Hellaakoski-

Herkuttelun jälkeen oli ihan parasta lähteä ulos kirpeän raikkaaseen syysilmaan kävelemään. Varastin lapsen äidiltään ja työnsin rattaita koko matkan, kun kuljimme pitkin Kaupungin puistoja ja katuja. Juttelimme taukoamatta, tärkeistä ja muista asioista. 

 Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voi jakaa kaiken.

Aamukahvin jälkeen

Aamukahvin jälkeen tietotekniikan tunnilla voi aivan hyvin kirjoittaa blogipostauksen. 
Olen siis koulussa juuri nyt. Tunnin aiheena on tekstinkäsittely kiinalaisten puupionien merkeissä. Tällä hetkellä en kuitenkaan ajattele Microsoft Wordia enkä sen puoleen pionejakaan (vaikka nättejä kukkiahan ne on). Äskeisen tauon aikana hörppäämäni kahvikupponen sekä seuralaisensa, suklaapatukka, aiheuttivat välttämättömän halun päivitellä täällä.

Päivittelyn aiheita:
Ensinnäkin: tiistain jälkeen olen ollut kurkkukivuton. Minusta se on melko mukavaa. :)
Sitten. Vaikka olinkin perjantaina koulussa, aloitin viikonlopun käytännössä jo torstaina, kun Aatu tuli lomille. Pitkän viikonlopun aikana ehtii paljon, tai ehtisi paljon jos tekisi paljon, mutta siis ehtii tehdä ja ehtii olla tekemättä. Kun on kerran aikaa. 

Kun on aikaa, saa kokea monta hyvää.
Kävimme Hannalla ja Jounilla. Ystävien kanssa on hyvä olla, ja pitkästä aikaa ehdin taas jutella Hannan kanssa. Ihan kunnolla.
Leivoimme. Korvapuusteja. Oli aika rankkaa (kun on tottunut tekemään yksin! Ja sitten joku onkin auttamassa! Mutta täytynee totutella xD).
Lauantai-illan seurat. Sai laulaa ja kuunnella ja nähdä ympärillä ihmisiä. Aatun kanssa. 
Tuntui tärkeältä.
Sunnuntaina lähdettiin viemään lämpimäisiä (ne oli kyllä jo jäähtyneet, mutta melkein tuoreita kuitenkin) ystäväperheelle. Jouduimme vahingossa keskelle pyhäkouluhärdelliä, saimme kiellon mennä olohuoneeseen ja pujahdimme yläkertaan kuuntelemaan isien juttuja. 
Ystäväperheen kodissa on piano. Pääsin soittamaan sitä. Pojat lauloivat vieressä. Minusta se oli onnellista.
Pelasimme shakkia. Yksi ja puoli erää. Hävisin molemmat. Pitäisi ehkä vähän skarpata..

Sunnuntai-iltana inttibussi nielaisi poikaystäväni ja minä päädyin kämpälle syömään karkkia ja tuntemaan orpoa oloa sekä olin kerrassaan seurallinen (häirikkö) serkulleni ja hänen poikaystävälleen.

Jännästi olenkin tässä kirjoittelun lomassa keskittynyt Word-harjoituksiin ja pioneihin. Tämän tunnin jälkeen on epämääräisen paljon vapaata aikaa, jolloin pitäisi ehkä tehdä koulujuttuja. Saa nähdä, miten käy.

Tunti on nyt loppumassa ja kohta pitäisi lähteä luokasta ulos. Ja kirjoittaminen on vielä kesken, kääk!

Loppuun on ehkä pakko kuitenkin kirjoittaa epätoivoinen valitusvirsi kengistä, jotka näin. Ne olivat Kaupassa. Kokeilin niitä, ja oi että. Sellaiset talvikengät.
Kaupassa ne kuitenkin luultavasti pysyvätkin, sillä köyhän opiskelijatytön rahavarannot eivät riitä kenkiin. Ei edes sandaaleihin tahi crocseihin (siis vale-), puhumattakaan talvikengstä. Tässä valitusvirteni.

Loppu.

 <3 Tyyne 

Syksyn lehdet märällä asfaltilla

Tänään..

Naapuri soittaa kitaraa

 pöydillä lojuu epämääräisiä juttuja

tuulee.

 

Sisällä kämpässä on hyvä lojua epämääräisten juttujen kanssa. Varsinkin silloin, kun syystuuli puhaltaa ja itse ei voi juosta ulkona ja nauttia siitä. 

Silloin tehdään päinvastoin. 

Sisällä kämpässä siivotaan

järjestellään

jopa sisustetaan.

 

Vietetään lämpimiä, kynttilänhämyisiä iltoja.

Pöydillä lojuvat epämääräiset jutut muuttuvat pikapikaa varsin määräisiksi; niille löytyy tehtävä, eivätkä ne lojuile ihan syyttä suotta.

Odotan huomista.

Odotellessani aion leipoa. Leivon mustikka-polentamuffinsseja. Ja siskon kanssa sitruunatorttua. Sitten syömme ne kaikki, ja huomenna pyörin linja-autoasemalle Aatua vastaan. Kuin pallo. (Oikeasti toivon, että saisimme tänä iltana syöntiseuraa, eikä tarvitsisi ihan kaikkea syödä kahdestaan.)

Köh köh

Sitä on taas oltu reissussa. Ja kämpällä, enimmäkseen. Ja tietty koulussakin välillä.

Paitsi tänään, kun lintsasin. 

Kun illalla väsytti niin, ja oli kurkku kipeä, ja lisäksi siskoni tuli Kaupunkiin yöksi meidän luo ja tarvitsi ihan selvästi seuraa kierrellessään mahdollisia harjoittelupaikkoja.

Ja aamulla herätessäkin oli kurkku kipeä. Enkä sitten mennyt kouluun.
En ehkä kerro enää kertaakaan miten kipeä kurkku minulla on, koska se on ihan varmasti vielä pitkään. Kerron taas sitten kun ei ole. 

Yksi viikonlopun aikana täällä hoidossa olleista serkkutytöistä teki meille piirustuksen. Se päätyi nimikyltiksi kämppämme oveen; nyt vieraat ja tutut löytävät perille. Ennen ei välttämättä löytäneet, koska kukaan meistä ei ole ovitekstin väittämä Karppinen.

Tänään, kun en mennytkään kouluun tein jotain ihan muuta. Lähdin siis kaupungille Marin kanssa kiertämään sata ja yksi (=5) ravintolaa tarkoituksena paikantaa sopiva työharjoittelupaikka. Marille siis, ei minulle. Ihan viimeiseksi paikansimme ravintolan numero 6 eli Pannukakkutalon, ja siellä jätimme kaikki maailman murheet ja harjoittelupaikat taaksemme ja nautimme pannukakuista. 

Viikonloppu lähestyy ja kämppämme muuttuu majataloksi. 

Nyt koen kirjoittaneeni tarpeeksi tälle kertaa. Kiitos ja kumarrus.

Puuskia

'Syksyisen tuulen soivan nyt kuulen, kuu loistaa taivaallaan.'

Kuu loistaa poissaolollaan ja syksyinen tuuli ulisee ja humisee ja paiskoo vesipisaroita ikkunaan niin, että ropina saa sateen kuulostamaan kolme kertaa kovemmalta kuin se todellisuudessa onkaan. Tänään Kaupungissa satoi lunta. On syyskuun loppu, ja ennustettu lumi tosiaan tuli tännekin, mutta lämpötilan pysyessä plussan puolella tuulenpaiskomat lumihiutaleet eivät jääneet maahan lumena vaan sulivat saman tien. Ja mitä pitemmälle päivä on kulunut, sitä vetisempää ulkona on. Sitä pysyy ihan mielellään sisällä lämpimässä kämpässä villapaita päällä ja villasukat jalassa.

Eilen oli vielä kuivaa. SIlloinkin tuuli, lujaa ja kylmästi. Muistan katselleeni keittiön ikkunasta tuulta pyörittämässä kuivia lehtiä, juuri niin kauniisti kuin vain syystuuli voi. Pyöräilin entisillä seuduilla ja ihastelin jälleen vaahteranlehtiä, joita oli kasautunut katukiveysten kulmiin. Sattuneesta syystä päädyin sitten niinkin kauas kuin Mörön luokse. Se oli saanut punaiset kulmakarvat sitten viimenäkemän. 

Tuulen lisäksi puuskina olen kulkenut minäkin. Eilinen aikomus 'teen ehkä koulujuttuja' muuttui imuroinniksi, marjasopaksi ja mustikkapiirakaksi. Ja kerran aikaisemmin puuska sai Tyynen etsimään netistä sanomalehtipaperibiojätepussin taitteluohjeet ja taittelemaan kyseisen luksustuotteen koristamaan roskakaappia ja parantamaan maailmaa. Olenkin tässä sitten pyöritellyt päässäni kysymystä, miten saisin kaiken tällaisen energian kanavoitua niihin koulujuttuihin kaiken muun sijaan. Vastausta en ole löytänyt (enkä ehkä etsinytkään). Tänään suuntasimme tutustumiskäynnille yliopiston kirjastoon. Sain todeta yliopiston olevan jäätävän valtava laitos, jonne en kyllä uskaltaisi yksin lähteä seikkailemaan. Kirjasto Pegasus sen sijaan oli turvallisen kirjastomainen. Sen sisältämä vapaakappalekokoelma teki minuun vaikutuksen, ja tämän postauksen hyllynvälikuvat ovatkin peräisin juuri sieltä. 

Voin kertoa, että vapaakappaleita on kyseisessä kirjastossa yli 20 hyllykilometriä. Varastotilassa tuoksui niin kirjalle, että olin jäädä sinne asumaan. En uskaltanut.

Vaikka nyt onkin kylmää ja märkää ja lisäksi vielä pimeääkin, ei ole havaittavissa mielialan laskua. Sen sijaan minut saa erittäin iloiseksi ajatus lyhyestä viikosta: huomenna on jo torstai, ja torstain jälkeen tulee perjantai, jolloin hyppään bussiin ja suuntaan kulkuni Pattijoelle. Tiedossa on siis toinen perättäinen loma-Aatu-viikonloppu. Luksusta on se!